Paavo Rintalan pitkä saarna

”Ihmiset unohdetaan vielä nopeammin kuin ennen, myös kirjailijat”, esittää Juha Seppälä pienessä kirjassaan Paavo Rintalasta (1930–1999), itseensä nähden edellisen sukupolven kirjailijasta.

Tässä yhteydessä luonnehdinta on täysin tosi. Vaikka Rintala julkaisi vuoroin kohuttuja, vuoroin palkittuja teoksia viidellä eri vuosikymmenellä, 2000-luvulla hänen teksteihinsä ovat paneutuneet lähinnä akateemiset tahot. Pojat tietysti muistetaan, muttei niinkään Rintalan romaanina (1958) kuin Vesa-Matti Loirin tähdittämänä filmatisointina (1962).

Unohdus selittyy ainakin osittain Rintalan kirjailijanlaadulla. Hänen aihepiirinsä tapaavat olla haastavia, toisinaan tuonpuoleiseen kurkottavia. Viimeisissä teoksissaan tämä ”raamatullinen ja keskiaikainen kirjailija” rikkoi ”konventionaalisen romaanimuodon”, Seppälä muistuttaa, ja siksi hän myöntää myös oman kirjansa olevan ”kiistämättömän elitistinen”.

Ilman kollegojen välistä ystävyyttä Rintalaa lukiessa taitaisi olla kohtuullisen kuivakka kirjallisuusessee. Seppälä solmi Rintalaan yhteyden gradua tehdessään, ja kun ”Toinen maailmansota Paavo Rintalan tuotannossa” (1982) valmistui, hän kaavaili lisensiaattityötä Rintalan kuunnelmista – kunnes hänestä itsestään kehkeytyi kirjailija.

Karnevalistinen kuvaus Seppälän ja Rintalan kohtaamisesta kasvotusten avaa kirjan, ja sitä seuraa Rintalan yhtä pitkä, kaikkea muuta kuin karnevalistinen kirje Seppälälle. ”Olen koko ikäni etsinyt Jumalaa, välillä tietoisesti yrittänyt päästä eroon, mutta siitä on seurannut tuskallisia vieroitusoireita”, Rintala tilittää kiirastorstaina 1988. ”Jos saisin aloittaa alusta, en kirjoittaisi mistään muusta kuin kristinuskon ihanasta agoniasta.”

Kirjeenvaihdon lisäksi Seppälä lainaa 1990-luvun laajaa haastattelua sekä muistiinpanojaan puhelinkeskusteluista, joista viimeinen osui adventtiin 1998. Välillä puheita referoidaan vailla tarvittavaa kontekstia, kuten silloin, kun Ingmar Bergman tulee pidätetyksi ”kesken harjoituksia”, välillä Rintala jyrähtelee Paavo Haavikon kaltaisena oraakkelina.

Rintalan teoksista Sissiluutnantti (1963) on Seppälälle läheisin, mikä tuskin yllättää Seppälän oman tuotannon tuntijoita. Viittaus ”sakraaliin, tiheään kirjaan” tuo mieleen Pekka Tarkan taannoisen maininnan Sissiluutnantista ”selvästi ja voimakkaasti uskonnollisena” romaanina.

Nyt saamme tekijän omaäänisen taustoituksen juuri tuohon sotakertomukseen. ”Lyseon lukiolaisena, kun Sivullinen ilmestyi suomeksi, tunnistin siinä omia tajuntojani”, Seppälän vastaanottamassa kirjeessä lukee. Romaanin päähenkilö on siten ”Meursaultin suomalainen vastine”, Rintala paaluttaa.

Porilainen esseisti ei toki tyystin ole Viipurissa syntyneen, Oulussa varttuneen kohdehenkilönsä pauloissa. Hän puhuu Rintalan ”epätasaisesta tuotannosta”, nimeää ”huonoja” teoksia ja huomauttaa hutiloinnista vieraskielisten erisnimien suhteen.

Kielenhuoltoon liittyen Seppälä kiivailee rönsyilevän alaviitteen pituudelta ”englannin kielen ja amerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa” vastaan. Silti hän puhuu niin ”featuresta” kuin ”radiofeaturesta” suomatta lukijoilleen edes ääntämysohjetta. Saksalaisessa kulttuurihistoriassa marinoitunut Rintala tuskin olisi tuollaista sanavalintaa ymmärtänyt.

Kompakti kunnianosoitus pitkälti unohdetulle ystävälle umpeutuu kauniisti, vanhan sairaan miehen viimeisiin sanoihin. Tai ainakin ne ovat viimeiset sanat, jotka Rintala Seppälälle osoitti. ”Hyvää joulua”, Rintala lausahti puhelunkeskustelun päätteeksi joulukuussa 1998. ”Jumalan siunausta ja rauhaa.”

Oikaisu: juttua korjattu 29.12.2024 klo 8.20. Kirjan Paavo Rintalasta ei kirjoittanut Juha Siltala, kuten ingressissä alun perin virheellisesti kirjoitettiin, vaan Juha Seppälä.

Juha Seppälä, Rintalaa lukiessa, Essee, 188 sivua, Siltala, 2024.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 6/2024. Parnasson voit tilata täältä.