Iloitkaamme konflikteista

Herman Raivio (s. 1967) on pitkän linjan esseisti ja kulttuurikriitikko, jonka mukaan turvan, hoivan ja lohdun tarjoaminen on mennyt mediassa ja kulttuuri­keskusteluissa jo hysterian puolelle.

Tarjolla on selviytymistarinoita, oman sukupuolen ja seksuaalisuuden ylistyslauluja, kehollista kokemista ja muinaisen luontosuhteen viisautta.

”Pään tai tekstin sisään ei saa rakentaa hippikommuunia”, Raivio sivaltaa.

Hän kavahtaa sentimentaalisuuden löyhkää ympärillään. Moralisoiva poliittinen korrektius johtaa laiskaan ja konformistiseen ajatteluun, latteaan humanismiin ja oman hyvyyden korostukseen.

Raivion mukaan kirjallisuuteen kuuluvat vaarallisuus, ambivalentit henkilöhahmot ja moraalisesti sumuisten aluei­den luotaaminen. Nykyiset sensitiivisyyslukijat, sisältövaroitukset ja runotapahtumien turvallisen tilan julistukset ovat yksinkertaisesti tuhon tie. Hoivasta on lyhyt matka holhoukseen. Aikuisia ihmisiä kohdellaan kuin zombiapokalypsin eloonjääneitä. Vähemmistöjen oletetaan olevan automaattisesti valkoisen ylivallan traumatisoimia. Asianosaisilta ei edes kysytä, haluavatko he jäsentää elämänsä uhriposition kautta.

Raivion esikoisesseekokoelma on reipasotteinen suursii­vous valveutuneen identiteettipolitiikan lastenkamarissa.

”Rikoskumppaneikseen” Raivio valitsee antihumanistisia ajattelijoita Karl Marxista ja Friedrich Nietzschestä alkaen. Jean Baudrillard, Michel Foucault ja Slavoj Žižek mainitaan usein.

Turvattomassa tilassa riittää riemukkaan raivokasta tykitystä aikamme ajatusluutumia kohtaan. ”Kohtaamisen apostolit” julistavat rakentavaa debattia. Raivion korviin tämä kuulostaa ”kohteliaaksi vuoropuheluksi naamioidulta aristelulta”.

Kun ketään ei kunnolla haasteta, itsensä brändääjät saavat rauhassa vetää monologejaan. Loukkaantuminen on emotionaalisten kiristäjien keino päästä kiusallisista kysymyksistä.

Raivio kaipaa takaisin Jouko­ Turkan ja Jörn Donnerin kaltaisia sekoilijoita, riidanhaastajia ja hämmentäjiä. Jopa nettitrollit voi nähdä trickster-hahmoina, Hermeksen, Panin ja skandimytologian Lokin sukulaisina.

2020-luvun Suomessa ei sinänsä ole pulaa yhteiskuntakritiikistä. Se vain kulkee ennalta-arvattavan riskittömiä reittejä.

Rakenteellisesta väkivallasta puhutaan jatkuvasti. Sateenkaarikirjailijat ja näkyvyys­aktivistit syleillään hengiltä mediassa. Samaan aikaan taloudelliselle eriarvoisuudelle ei yritetäkään tehdä mitään. ”Kevytaktivismi” on helppo valjastaa yritysten imagokampanjoihin.

”Yhteiskunnan alimmilla tasoilla – kaduilla, vankiloissa ja yömajoissa – elävät ihmiset saattavat hieman naureskella valveutuneiden teatraalisille väkivaltapuheille”, Raivio epäilee.

Turvaton tila tuo mieleen kulttuurisotiin pureutuvan Jarkko Tontin esseekokoelman Tarkoituksista ja keinoista (Docendo, 2022). Ilmassa on myös Timo Harakan varhais­teosten kuten Markiisi de Salaman vuodet (Odessa, 1986) henkeä.

Punk-asenne velvoittaa. Raivio tunnustaa rakkautensa betonibrutalistisen arkkitehtuurin oudoille, häiritseville, gotiikasta ja barokista ammentaville muodoille. Tarkoituksellista shokeeraavuutta löytyy myös Suomi-punkin varhaishistoriasta ja 1980-luvun alun Tampereelta. Omaelämäkerrallinen ”Nahkaa, piikkitukka, niittejä ja akne” on kulmikkaalla ja äkkiväärällä tavallaan jopa hellä essee.

Heimoajattelusta oli kyse silloinkin, samoin kapinasta kekkoslovakkista yhtenäiskulttuuria vastaan. Toisin kuin nykyiset valveutuneet, Raivion kaltaiset irokeesipäät eivät halunneet tunnustusta tai näkyvyyttä. Saati tulla ymmärretyiksi, eiväthän he ymmärtäneet edes itseään.

Punkin kovaan ytimeen kuului terve epäkunnioitus kaikkia ja kaikkea kohtaan. Se jos mikä on tasa-arvoa. 

Herman Raivio on SK:n avustaja.

Herman Raivio: Turvaton tila. 277 s. Vastapaino, 2024.