Parasta aikoihin

Minna Rytisalon romaaniin perustuvan näytelmän katsoja on alusta loppuun hyvissä käsissä, kirjoittaa Markus Ånäs arviossaan.

teatteri
Teksti
Markus Ånäs
2 MIN

Kerrankin jotain kunnollista. Näin tuntuu tuumivan koko salillinen, joka seuraa intensiivisesti erään perheen kohtaloa toisen maailmansodan aikaan pohjoisimmassa Euroopassa. Miika Murasen Helsingin kaupunginteatteriin ohjaama ja Sinikka Sanelman kanssa dramatisoima Lempi on poikkeuksellisen onnistunut näytelmä kuusamolaisen Minna Rytisalon esikoisromaanin pohjalta. Juoni kiepsahtelee odottamattomiin suuntiin, trillerimäisyyteen asti.

Rovaniemellä kauppiaan tyttäret Lempi ja Sisko heräilevät ajatukseen, että miehet voisivat olla kivoja. Sisko löytää itselleen saksalaisen sotilaan ja iloluontoinen Lempi saa syrjäkylälle orvoksi jääneen vakava­ilmeisen suomalaismiehen.

Lempi ottaa korpitilan emännän tehtävät tosissaan muttei ilottomasti. Nuori isäntä Viljami kutsutaan sotaan viimeisten joukossa.

Lempi synnyttää ja elää elämäänsä sodan keskellä piikatyttö Ellin kanssa. Noidan merkkeihin luottava Elli ottaa vastuun kannettavaksi, kun Lempi katoaa Lapin sodan alla. Alkaa evakkomatka lasten kanssa Ruotsin Lappiin. Sisko päätyy Norjan arkti­seen Narvikiin.

Lempi on toteutettu monologein, sillä näyttelijöiden yhteisiä kohtauksia on vähän. Krista Kososen Lempiä ei nähdä lavalla lainkaan – muut ovatkin siellä koko ajan.

Muranen tekee hienovireisiä mutta vakaita taiteellisia valintoja, jotka ovat kaikki osuvia. Alusta asti on tunne, että katsoja on näytelmän kanssa turvassa ja voi luottaa illuusion kantavan loppuun asti.

Piikatyttöä esittävä Vappu Nalbantogl­u on aivan huikea. Artikulaatio ja ilmaisu ovat monipuolisia ja eloisia. Sauli Suonpää on itsekseen kasvaneena jäyhänä vastuunkantajana täynnä nuoren miehen herkkyyttä ja sisäistä elämänjanoa, ilman isoja eleitä.

Murasen ohjaus on myös visuaalisesti pelkistettyä. Valosuunnittelusta vastannut Kari Leppälä ja etenkin puvustaja Reija Hirvikoski ovat tehneet hienoa työtä.

Suomalaisen epookin toistuva ongelma on inhorealistisuus, pakonomainen taipumus aikakauden karmeimpiin luomuksiin. Viljamin 1940-luvun vaatteet sen sijaan kävisivät vaikka vuoden 2024 Pinkomo-putiikin valikoimiin, urbaanin tukkijätkän ostettavaksi. Eritysesti takki on hieno!

Ursula Salo uppoaa Siskon roolissa lopulta todella syvälle tunteisiin, kun alun nuoren naisen teatterinaurun kiherrys jää – sen määrä oli itselleni näytelmän ainoa kauneusvirhe. Mutta ehkä sellaista tarvitaan, jotta koko sisällön hienouden ymmärtää.

Lempi on paras moneen vuoteen näkemäni näytelmä. 

Minna Rytisalo, Miika Muranen, Sinikka ­Sanelma: Lempi. Helsingin kaupungin­teatteri (Eläintarhantie 5, Helsinki) 22.3. asti.