Taakoista tarinoiksi
Helga West kirjoittaa saamelaisille ja suomalaisille tytöille ja naisille. Esseet pyrkivät irti tukahduttavasta hiljaisuudesta.
4
MIN
Kirjailija ja teologian väitöskirjatutkija Helga West eli Biennaš-Jon Jovnna Piera Helga (s. 1986) varttui Tenojoen varrella Utsjoella. Keski-Pohjanmaalta kotoisin oleva suomalainen äiti kannusti saamelaista isää puhumaan lasten kanssa pohjoissaamea.
West puhuu ja kirjoittaa isänsä kieltä siinä missä suomeakin. Hän määrittelee itsensä yhtä paljon suomalaiseksi kuin saamelaiseksi.
”Eri kulttuurien välinen risteämä on se tila, josta tarkastelen maailmaa ja synnytän kertomuksia”, West sanoo.
Westiltä julkaistaan maaliskuussa omakohtainen esseekokoelma Puhu nukke. Suomenkielinen teos sisältää pohjoissaamenkielisiä nimiä, sanoja ja runoja.
Saamelaista kirjallisuutta on julkaistu myös pohjoismaisilla valtakielillä. Suurin osa saamelaisista ei osaa lukea saamelaiskieliä, West huomauttaa. Saamen taito on enimmäkseen suullista.
Kirjailija tavoittelee esseillään saamelaisia ja suomalaisia tyttöjä ja naisia.
”Puhu nukke ei ole mikään saamelaisuuden opas suomalaiselle. Se on kaunokirjallinen teos, jossa kertomukset ja paikallishistoria ovat tärkeässä osassa.”
Westin tausta on runoissa. Häneltä julkaistiin pohjoissaamenkielinen esikoisrunoteos Gádden muohttaga vielgadin vuonna 2018. Westin seuraava teos sisältää runoja suomeksi ja saameksi.
Tenojoki on kirjallisesti ja kertomaperinteeltään rikasta aluetta. Moni pohjoisen kulttuurihahmo asuu alueella. Esikoisrunokirja syntyi yhteistyössä lähipiirin ja tuttavien kanssa.
Apuna oli myös kansainvälisesti tunnettu, edellistä sukupolvea edustava runoilija Inger-Mari Aikio, ”Saamenmaan Madonna”. Puhu nukke -teoksessa West käy dialogia Aikion eli Iman runojen kanssa.
Iman tuoreimpien runojen sävy on villimpi ja lihallisempi kuin mihin tyttöjä lestadiolaisuuden kaventamassa saamelaiskulttuurissa kannustetaan. Mutta myös kova ja maskuliinisen seksistinen.
”Saamelaiset tytöt ja naiset eivät ole jääneet osattomiksi machoismista ja kaikessa pärjäämisen painolastista.”
Westin mukaan saamelaistyttöyden ketjussa on niin paljon piilotettua, puhumatonta, että on vaikea tietää, mistä sitä alkaisi purkaa. Kirjailija toivoo tyttöyteen uutta etsivää lempeyttä. Hän haluaa olla tuottamassa tyttöyttä, joka sanoutuu irti tukahduttavasta hiljaisuudesta.
”Voiko tyttöyttä rakentaa niin, että on tietoinen erilaisista katseista ja katseiden vaikutuksesta”, West kysyy.
Westin mukaan merkittävin katse joka saamelaistyttöön kohdistuu on esivanhempien katse. Se kohdistuu kaikkeen toimien näkymättömänä ohjaavana ja opastavana voimana.
”Olen kokenut esivanhempieni johdatusta elämänpolullani, tuntenut heidän odotuksiaan”, kirjailija kertoo.
Saamelaiset ovat saaneet osansa katseista yhteisöinä ja kansana. Katseen kohteena olemiseen on usein liittynyt väärinkäyttöä ja hyväksikäyttöyrityksiä.
Saamelaisten historia on pakkosulauttamisen ja kulttuurin tuhoamisen historiaa. Westin mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa ei ymmärretä, että taakkasiirtymät ovat yleisiä saamelaisissa yhteisöissä ja ne jättävät jälkensä myös kehoihin.
”Empatian puute ihmetyttää minua. Saamelaisuuden ymmärrys jää kapeaksi ja vinoutuneeksi.”
West tuntee asiat erittäin voimakkaasti ja herkästi. Kirjoittaminen on hänelle niin fyysistä, että hän alkaa voida pahoin, jos ei pääse kirjoittamaan.
”Ennen kuin kertomukset saavat näkyvän muodon, minä kannan niitä. Kirjoitin esseen Esivanhempiemme varastettujen pääkallojen maa itselleni tuutulauluksi.”
Westin mukaan saamelaisilta on puuttunut tilaa ja aikaa vaikeista asioista puhumiseen. Hän toivoo että hänen omakohtainen kirjansa näyttää esimerkkiä, rikkoo kroonista melankoliaa.
Helga West asui parikymmentä vuotta poissa kotiseudultaan. Hän muutti Helsingistä takaisin Tenojoen varteen viime vuoden heinäkuussa. West asuu poikiensa kanssa talon alakertaa, ja Westin lääkärinä työskentelevä isä, áhčči, yläkertaa.
West kertoo kehonsa huokaisseen helpotuksesta kotiinpaluussa. Etnostressi alkoi helpottaa.
Puoli vuotta pohjoisen vuodenaikojen todistajana on yllättänyt Westin. Vuodenajat aiheuttavat hänessä voimakkaita tunteita.
”Kun näin kahden kuukauden kaamoksen jälkeen auringon, niin on kuin olisin nähnyt vanhan ystävän, jota olin odottanut. Kyyneleet tulivat silmiin.”
Monimuotoinen luonto on kotitalon pihapiirissä lähellä. Kirjailija iloitsee erityisesti lapsuuden lempilinnun, lapintiaisen, paluusta.
”Rovaniemellä lukiolaisena luin lehdestä, että kanta oli alkanut hiipua. Kuvittelin, että kannan romahdus liittyi minun ja pikkuveljeni Oulan lähtöön, ja siitä jäi suru”, West kertoo.
Vuosia myöhemmin esivanhempien luujäänteiden uudelleensiunaamistilaisuudessa West kuuli jälleen lapintiaiset. Niitä oli kokonainen parvi.
”Hekin tulivat takaisin. Ei vain ihminen kaipaa maata, vaan maa kaipaa ihmisiä. Kun maassa on, niin muillakin lajeilla on ilo tulla takaisin.”
Helga West: Puhu nukke. 191 s. Otava 2025, julkaisupäivä 6. maaliskuuta. SK:n kustantaja Otavamedia on osa Otava-konsernia.
Oikaisu: Kuvakrediitti korjattu 7.2.2025 klo 10.30. Kuvaa ei ottanut Helge West vaan Elle Sumelius.