Valheita ja viettelyksiä

TAitavasti dramatisoitu tositarina tempaa mukaansa. Teksti on tietoisen huomiohakuista ja ajatukset ovat suuria, mutta seli­tykset jäävät leijumaan ilmaan.

Johannes Lahtela (s. 1975) on aikaisemmin kirjoittanut Samuli Edelmannin ja Redraman elämäkerrat. Alkoholismi oli yksi molempien teosten keskeisistä teemoista, ja niin on myös Yksinäisen miehen poik­a -kirjan.

On suorastaan surkuhupaista, miten viina vie ja miehet vikisevät. Alkoholi auttaa kestämään. Kunnes ei enää autakaan.

Johannes Lahtelan kuuluisa isä ampui itsensä, kirjan mukaan kännissä kuin käki. Serkku kaasutti itsensä autotallissa. Täti otti niin paljon alkoholia ja lääkkeitä, että kuoli. Isoäiti koetti hukuttautua Kemijärveen.

Lahtela itsekin yritti itsemurhaa nuorena opiskelijana. Lopulta hänestä tuli näyttelijä. Sitten hän meni naimisiin ja perusti perheen toisen näyttelijän kanssa, jota kutsuu ”Hermiaksi”.

Myös naisten kanssa Lahtelalla on ollut vaikeaa. Hän kuvailee itseään sarjarakastujaksi. Noin 18 vuoden avioliiton jälkeen Lahtela heittäytyi päistikkaa ”Julian” syliin.

”Sisällön arkaluontoisuuden vuoksi” osa todellisten henkilöiden nimistä on korvattu Shakespearen näytelmien hahmojen nimillä. Taiteellisena tehokeinona tämä toimii, muuten ei niinkään. Monet henkilöllisyydet on helppo selvittää tietokonehaulla.

Johannes Lahtelan isä oli kirjailija, kääntäjä ja yhteiskuntaradikaali Markku Lahtel­a (1939–1980). Hän kuului neljän miehen porukkaan, joka poltti sotilaspassinsa Espla­nadin puistossa keväällä 1967. Isoisä ja isoisoisä olivat maalaisliittolaisia kansanedustajia.

Markku Lahtela oli moniongelmainen mies, luonteeltaan ahdistunut ja äkkipikainen, poikansa sanoin ”sivistynyt hirviö”.

Perimmäiseksi syyksi isänsä ongelmille Johannes Lahtela ehdottaa kokemuksia sotalapsena Ruotsissa. Moni meni siellä rikki.

Kiinnostavamman selityksen tarjoaa kulttuurinen valhe, jota kutsutaan boheemiksi taiteilijaelämäksi. Lähipiirin virhe oli tukea Markun harhaista kirjailijamyyttiä liiallisuuteen asti.

Johannes Lahtela selvästi tykkää kirjoittaa itsestään ja isästään. Tuntuu siltä kuin kirjassa käsiteltävien ylisukupolvisten traumojen prosessointi olisi edelleen kesken.

Kirjan päätösjakso on hapuileva ja ongelmallinen. ”Tämä kirja ja työn alla oleva dokumentti ovat pakkomielteisen tutkimusmatkani päätepisteet. Näihin asioihin en enää palaa”, Lahtela kirjoittaa.

Heti seuraavalla sivulla Lahtela toteaa: ”Olen yhä ytimeltäni vihainen lapsuuteni ­aikuisille.” 

Johannes Lahtela: Yksinäisen miehen poika. 237 sivua. Tammi, 2024.