Otteita ottautumatta

Idea vaikuttaa mainiolta: Hannu Mäkelä (s. 1943), jolla riittää perspektiiviä, tutkailee kotimaista runoutta pitkittäissuunnassa ja esittelee suosikkejaan lainauksin ja kommentein. Tarjolla on vapaamuotoinen ja impressionistinen suomenkielisen säetaiteen katselmus.

Lähtökohta antaisi odottaa tuoreita näkemyksiä suurista linjoista ja virikkeisiä havaintoja valituista teksteistä. Runouden ylistys kuitenkin putoaa antologian ja kirjallisuushistorian väliin olematta toden teolla kumpaakaan.

Sitaatteja katkovat ylimalkaiset välihuomautukset, ja runouden vaiheet pelkistyvät sarjaksi henkilökuvia. Pääosassa ovat tekijät ja heidän persoonansa. Suuntauksista, kielikäsityksistä tai kansainvälisistä yhteyksistä ei irtoa paljoa sanottavaa, saati sitten keinoista ja muodoista. Lähinnä Mäkelä tyytyy noteeraamaan, jos runossa esiintyy alku- tai loppusointuja.

Kommentit ovat esimerkiksi tällaisia: ”Lyhyttä, lukijalle tulkittavaa, kaunistakin. Ja pysyvää. Näitä runoja kannattaa etsiä ja löytää. Kuin karusta maasta kultahippuja huuhtoisi.” Ja: ”Ihmiset ja kohtalot, niitä riittää, alusta loppuun, kaiken aikaa, kaikkialla.” Pelkistä kommenteista ei arvaisi, että ensimmäisessä puhutaan Eila Kivikk’ahosta ja jälkimmäisessä Hannu Salakasta, tai edes sitä, minkä tyyppisestä runosta on kyse. On sympaattista, että tekstissä kuuluu arvonanto, mutta jos saman kommentin voi liittää melkein mihin tahansa runoon, se jää väistämättä ympäripyöreäksi.

Mäkelä ilmoittaa useaan otteeseen käsityksensä, että aika näyttää, mikä runo osoittautuu hyväksi. Korkeina arvosanoina toistuvat ”aito” ja ”totta”. Partikkeli ”myös” toistuu muuten vain.

Vaikka poeettajoukko on laaja ja Mäkelä kirjoittaa ymmärtäen monenlaisesta runoudesta, valinnat eivät yllätä. Maila Pylkkönen ja Kalevi Seilonen sietää ilman muuta nostaa esiin, mutta ylisummaan teosta hallitsee varovainen ote. Eeva Kilpeä lukuun ottamatta tekijät ovat kuolleita, eikä tutuimpiakaan klassikoita tulkita aiemmasta poiketen.

Mäkelä tuntee Leinon ja L. Onervan tarkemmin kuin kukaan. Tällä kertaa kaksikkoon ei kuitenkaan saada uutta näkökulmaa. Monista muistakin tekijöistä hän on aiemmin kirjoittanut paremmin, esimerkiksi Muistan-sarjansa niteessä Otavan aika (Tammi 2015). Se onkin ohittamaton todistuskappale suomalaisen kirjallisuuden ja kirja-alan historiasta.

Uusin runous rajautuu pois, jos kohta se ei estä vaikeroimasta lajin kehnoa asemaa nykykulttuurissa. Poikkeuksena vain Sinikka Tirkkonen (1954–2021) saa oman lukunsa. Koska Mäkelä tiedetään Georges Perec -konossööriksi, on sääli, että eloisa nykykenttä jää käsittelemättä, sillä sieltä löytyisi Oulipon perillisiä.

Lopputulos ei ole järin huoliteltu. Sitaateissa on jokunen haksahdus, ja Spoon River antologian tekijäksi mainitaan Walt Whitman (oikeasti Edgar Lee Masters). Lattea sisältö heijastuu lauserakenteisiin niin, että usein päädytään hullunkurisen redundanssin puolelle: Helkavirsien ”ensimmäinen ja silloin vielä ainoa osa” ilmestyi 1903; L. Onerva ”oli minulle alkuun tuntematon runoilija”; Mirkka Rekola ”oli pitkän linjan runoilija; sellaisena hän aloitti ja sellaisena pysyi”.

Runonäytteet ovat hienoja, kuinkas muuten, joten monta kertaa tekee mieli laittaa kirja sivuun ja lukea ennemmin alkuperäiset teokset uudelleen. Jos Runouden ylistys tällä tavoin pyrkii tekemään itsensä tarpeettomaksi, sitä täytynee kunnioittaa. 

Hannu Mäkelä, Runouden ylistys. Kirjallisuushistoria, 503 sivua. WSOY, 2025.

Juha-Pekka Kilpiö on jyväskyläläinen kirjoittaja.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2025. Parnasson voit tilata täältä.