Vallankumouksella on naisen kasvot

Anna Soudakovan (s. 1983) kolmatta romaania tekisi paikoin mieli lukea dystopiana, sillä sen verran absurdeja piirteitä Aljaksandr Lukašenkan 30-vuotiseen valtakauteen liittyy. Milloin älymystölle langetetaan parasiittivero, milloin Spetsnaz-erikoisjoukot hakkaavat vahingossa siviilipukuisia miliisejä.

Venäjällä ehdittiin 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa hengittää vapaampia tuulia. Kolhoosien ja traktoritehtaiden Valko-Venäjästä tuli maa, jonka aika unohti.

Postsovjeettinen rähjäisyys ja lohduttomuus johtivat nuorten lähtöhaluihin.

Ensin mentiin ”Gastarbeitereiksi” Venäjälle tai ”asylanteiksi” Eurooppaan. Tämä ei Batskaa eli Maan isää suuremmin haitannut, sillä jälkikasvun rahalähetykset pitivät omaisia pystyssä. Syksyn 2020 väkivallattoman vallankumousliikkeen tukahduttamisen myötä maasta lähti virtaamaan elämänjoki: opiskelijoiden, intellektuellien ja kulttuuriväen joukkopako.

Haikara levittää siipensä liikkuu pääosin 1990-luvun ja kohtalonvuosien 2020–21 välillä. Andréilla ja hänen pikkusiskollaan Svetalla on aikanaan molemmilla edessään lähteäkö vai jäädä -pähkäily.

Juuri nuorten ihmisten herkkyyden, ehdottomuuden, elämänhalun ja onnen etsinnän kuvauksen Soudakova jälleen taitaa.

Vielä 1990-luvun puolivälissä Minskin poliittiset kuviot eivät ihmisiä paljon liikuta. Ljubanissa 140 kilometrin päässä pääkaupungista elämä pyörii puuvillatehtaan ympärillä. 10-vuotias Andréi on innoissaan ja häkeltynyt pikkusiskostaan. Isä-Pavelia kiusoitellaan siitä, ketä vauva lopulta muistuttaa. Äiti-Valentínalla on juorujen mukaan monenlaista miesseuraa.

Pian Pavelia viedään miliisisaatossa vankilaan. Hän on tyhmyyksissään motannut poliisivoimien majurin poikaa.

Epäonni jatkuu. Perheen talous on nojannut pitkälti Stepanída-mummon suhteisiin tehtaan kirjanpitäjänä, lahjuksiin ja ex-partisaanien erikoisetuihin.

Kun puuvillatehdas suljetaan, jäävät maailmanlopun juomingit. Pääsiäiset muuttuvat ylösnousemuksen ryyppyjuhliksi. Voitonpäivät ja uudet vuodet otetaan vastaan pitkän kaavan mukaan.

Stepanída-mummo pysyttelee pontikkapöhnässä, äidillä on piikkikamaa ja epämääräistä seuraa. Vankilasta vapautunut isäkin käväisee kuvioissa, riitelemässä kodin irtaimistosta.

Murrosikäisen Andreín täytyy ottaa ennenaikaisesti perheen aikuisen rooli. Samalla Andreílla on omatkin kasvukipunsa, kiukkunsa ja kaipuunsa. Hän haikailee Beverly Hills 90210 -nuorisosarjan huolettomuutta.

Andreín paras kaveri Vova kuuluu Ljubanin parempiosaisiin. Vovan äiti koordinoi lännestä saapuvia Tšernobyl-avustuslähetyksiä. Vaikka historian pahin voimalaonnettomuus tapahtui Ukrainassa, suurin osa säteilystä kulkeutui tuulen ja sateen mukana pohjoisnaapuriin.

Ljubanin maalinsa rapistaneista taloista, vinoista lauta-aidoista ja kuoppaisista teistä tulee mieleen venäläistä uutta realismia edustavan Roman Sentšinin (s. 1971) romaani Jeltyševit, erään perheen rappio (suom. Kirsti Era, Into 2015).

Karu realismi on vain yksi taso Soudakovan runollisen kauniissa, pohjimmiltaan väreilevän toiveikkaassa romaanissa. Vallanpitäjillä on väkivaltakoneistonsa ja lännen uhkaa puhkuvien TV-kanavien monopoli. Silti kansan sielua ei nujerreta. Se elää myyteissä ja historian kerrostumissa, kirjallisuudessa, suullisessa perinteessä ja ruokakulttuurissa.

Andreín ymmärtäjänä ja rohkaisijana toimii hänen valkovenäjän kielen ja historian opettajansa Margaríta Serafímovna. Paljon myöhemmin jo aikuiseksi kasvanut Sveta tutustuu lapsuudenkylänsä voimanaiseen.

Valko-Venäjän traagiseen historiaan kuuluvat viiksidiktaattorit, pakkokollektivisointi ja juutalaisten joukkotuho. Lukašenka on siitä harvinainen populisti, että hän suhtautuu avoimen halveksivasti oman maansa kansankieleen. Monet puhuvat sekakieltä eli ”trasjánkaa”. Kouluissa opetetaan venäjää, slaavikansojen yhtenäisyyttä ja loputonta kiitollisuutta isoveli-Venäjää kohtaan.

Margaríta Serafímovna muistuttaa haikarasta, Valko-Venäjän myyttisestä kansalliseläimestä. Haikaran valkoiset siivet kantavat mustaa murhetta, mutta torjuvat kohtalon pahimmat iskut. Haikara kantaa kuolleiden sielut syksyisin Paratiisiin. Kevään tullen se tuo mukanaan syntymistään odottavien lasten elämät.

Opettaja kannustaa jatko-opintoihin, Andréi valitsee kuitenkin toisin. Nuoren miehen tie vie Euroopan laidalta toiselle, lopulta Suomeen vanhustenhoitajaksi. Sveta saa kuusivuotiaana uuden elämän ja lapsuuden. Sergéi-eno hakee tytön Minskiin ennen kuin viranomaiset ehtivät puuttua äidin ja mummon holtittomaan kodinpitoon.

Pääkaupunkilaisuus merkitsee samalla elämää myrskynsilmässä: eno on oppositioliike BNF:n aatteen dynamo. Olohuoneen ikkunassa pidetään puna-valkoisia verhoja.

Perhetuttuihin kuuluu muun muassa runoilija ja Valko-Venäjän kirjailijaliiton entinen puheenjohtaja Uladzimir Njakljajeu (s. 1946). Hän asui 2000-luvun alussa Helsingissä turvakaupunkikirjailijana.

Soudakovan edellinen romaani Varjele varjoani (Atena 2022) on hienovireinen kuvaus emigraatiosta, 1980-luvun Leningradista ja lamavuosien Turusta. Myös Haikara levittää siipensä kertoo sukupolvenvaihdoksista ja omien juurien etsinnästä. Samalla uutuusromaani on suorastaan räjähtävää barrikadikirjallisuutta.

Journalistiikan opiskelija Sveta perustaa aktivistikavereineen tutkivan journalismin sivuston. Sen nimi on ”Vedaj” eli Tiedä.

Mukana on yhdessäolon hurmaa ja adrenaliiniryöppyjä. Ne vaihtuvat pakokauhuun pidätysbussien, miliisin kovitettujen kengänkärkien ja yliopiston tiedekuntiin tehtyjen ratsioiden edessä.

Elokuun 2020 vilpillisten vaalien jälkeen kansa herää sadan vuoden horroksestaan. Protestiliike onnistuu sinnittelemään kaduilla kymmenen kuukautta. Miehet ovat tässä vaiheessa jo Akréstinan vankilassa, tuntemattomissa pidätyskeskuksissa tai ulkomailla. Kumouksen kärkijoukkoon astuvat – tai tanssahtelevat – valkohameiset naiset pitsipuseroissa ja punaiset kukat käsissään.

Soudakova mukailee valkovenäläistä kirjallisuuden nobelistia Svetlana Aleksijevitšiä (s. 1948). ”Vallankumouksella on naisen kasvot.”

Teos on erityisen suositeltava niille, jotka pitävät kaikkia valkovenäläisiä tai venäläisiä tahdottomina television tuijottajina ja propagandan uhreina. 

Anna Soudakova, Haikara levittää siipensä. Romaani, 335 sivua. Atena, 2024.