Euroopan laidalla, suurvaltojen pelissä

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Toni Alaranta siteeraa uusimmassa teoksessaan Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros vanhaa viisautta, jonka mukaan asian ymmärtää parhaiten, jos sitä joutuu itse opettamaan. Tämän opin pohjalta Alaranta on päätynyt kirjoittamaan itäisen Välimeren konfliktista, jonka ytimen muodostavat Kreikan ja Turkin väliset kiistat alueen saarista, merialueista ja Kyproksen jaosta. Konflikti välkkyy kyllä uutiskuvissa, mutta aihetta taustoittava suomenkielinen yleisteos on puuttunut.

Itäisen Välimeren konfliktin juuret ovat syvällä, ja Alaranta aloittaakin tarkastelunsa 1700-luvun lopulta, jolloin alueella ei ollut olemassa sen enempää Turkin tasavaltaa kuin itsenäistä Kreikkaakaan. Molemmat syntyivät ennen niin mahtavan Osmanivaltion hallitsemille alueille 1800–1900-luvuilla.

Kirjan ensimmäinen osio käsittelee tapahtumia 1820-luvulta toisen maailmansodan päättymisen jälkeisiin vuosiin. Toinen osio kattaa kylmän sodan aikakauden, ja kolmannessa osiossa tarkastellaan konfliktin kehitystä 1990-luvun alusta tähän päivään asti. Jälkisanoissa Alaranta vetää keskeiset tapahtumalinjat ja havainnot yhteen.

Kirja etenee siis sinänsä kronologisesti. Aihetta ei kuitenkaan tarkastella saman luvun sisällä eri näkökulmista, vaan Alaranta on päätynyt erottamaan Kreikan ja Turkin tapahtumat kunakin aikana omiksi luvuikseen. Tämä vaikeuttaa jossain määrin kokonaiskuvan muodostamista, kun ensin käydään läpi esimerkiksi Kreikan historia 1800-luvun alkuvuosista toisen maailmansodan loppuun ja sitten sama tehdään erikseen Turkin osalta. Kyproksen kysymystä ja jakautumista kuvataan pääosin Turkin ja Kreikan näkökulmista, kun taas Kyproksen sisäinen näkökulma jää vähemmälle käsittelylle. Kirjassa on myös paljon kiilalauseita ja vaikeaselkoisia virkkeitä, jotka hankaloittavat lukukokemusta.

Suurvallat omine intresseineen ovat olleet eri aikoina kiinteä osa konfliktia. Vuonna 1830 Britannia, Ranska ja Venäjä takasivat arvovallallaan Kreikan itsenäisyyden. Kylmän sodan kaudella sekä Turkki että Kreikka lähentyivät länttä ja Yhdysvaltoja, koska ne kokivat Neuvostoliiton itselleen suuremmaksi uhkaksi. Molemmat hyväksyttiin Yhdysvaltojen johtaman Naton jäseniksi vuonna 1952. Raadollista tässä kuviossa on, että Yhdysvallat oli kylmän sodan kaudella valmis katsomaan läpi sormien esimerkiksi Kreikan ja Turkin brutaalien sotilashallintojen toimia, jos liittolaisuus muuten näytti palvelevan sen omia intressejä.

Itäiseltä Välimereltä 2010-luvulla löydetyt kaasuvarat ovat nostaneet alueen jälleen kansainvälispoliittisen kiinnostuksen kohteeksi. Yhdysvallat pyrkii erilaisin toimin estämään sen, etteivät Kreikka, Kypros ja Turkki ajaudu Kiinan tai Venäjän ”asiakkaiksi”. Euroopan unionia taas hyödyttäisi suuresti, että alueen valtiot tulisivat keskenään toimeen, sillä itäisen Välimeren kaasuvarat voisivat korvata Venäjän hyökkäyssodan seurauksena tyrehtyneitä lähteitä. Näin Kreikan ja Turkin kahden vuosisadan mittainen konflikti kytkeytyy kiinnostavalla tavalla Euroopan nykytilanteeseen.

Itäisen Välimeren konfliktin ratkaisua edistäisi, jos saataisiin aikaan jonkinlainen suunnitelma Kyproksen jaon päättämiseksi. Vielä 2000-luvun alkupuolella konfliktissa oltiin historiallisen lähellä ratkaisua, kun Kyproksen turkkilainen osa hyväksyi YK:n pääsihteerin Kofi Annanin laatiman suunnitelman vuonna 2004.

Saaren kreikkalainen puoli päätyi kuitenkin kansanäänestyksessä hylkäämään suunnitelman, minkä jälkeen konflikti on pikkuhiljaa kiristynyt uudelleen. Turkin, Kreikan ja Kyproksen välisessä kiistassa ollaankin tänä päivänä Alarannan mukaan varsin kaukana minkäänlaisesta ratkaisusta.

Kirjan lopussa Toni Alaranta suuntaa katseen tulevaisuuteen. Ilmastonmuutos muuttaa useita alueita elinkelvottomiksi ja lisää pakolaisuutta Afrikasta ja Lähi-idästä Eurooppaan. Turkista, Kreikasta ja Kyproksesta tulee tällaisen pakolaisuuden kohteita tai vähintään kauttakulkumaita, kuten on nähty Syyrian sisällissodan aiheuttamien pakolaisvirtojen kohdalla.

Toiseksi keskeiseksi kehityssuunnaksi Alaranta nostaa kansainvälispoliittisen käymistilan, joka kytkeytyy erityisesti Kiinan ja Yhdysvaltojen tämänhetkiseen kilpailuasetelmaan. Itäisen Välimeren valtiot ja niiden keskinäiset suhteet näyttelevät jatkossakin maailmanpolitiikassa suurta roolia, joten aiheen laajempi ymmärtäminen on tarpeen. Siihen Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros antaa kosolti aineksia. 

Toni Alaranta: Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros. Itäisen Välimeren jännitteinen historia. Gaudeamus 2024, 293 sivua.

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 1/2025. Kanavan voit tilata täältä.