Erkki Korhonen
Kansallisoopperan pääjohtaja haluaa yhdistää täydet katsomot ja korkean taiteen. Itse hän seuraa talonsa jokaisen näytännön.
Teksti Jarmo Papinniemi
(SK 9/2006)
Taikahuilu-oopperan alussa prinssi viskataan uuteen, tuntemattomaan maailmaan. Heti on kohdattava lohikäärme, joka on niin kaamea että prinssi pyörtyy.
Erkki Korhoselle kävi kuusi vuotta sitten vähän kuin Mozartin oopperan prinssille. Hänet tempaistiin lyhyellä varoitusajalla johtamaan Suomen Kansallisoopperaa, ja vastassa oli monipäinen lohikäärme: oopperan henkilökunnan äänekkäin osa olisi halunnut johtajakseen Leif Segerstamin.
Taikahuilussa ponteva naiskolmikko löylyttää lohikäärmeen. Tosielämässä oopperanjohtajan valitsi ja häntä tuki oopperan hallinnon johtotroikka Irmeli Niemi, Matti Ahde ja Pekka Laajanen. Kohun keskellä he seisoivat järkähtämättä Zürichistä löytämänsä Korhosen takana, sillä hänessä yhdistyivät kaivatulla tavalla oopperan tuntemus, hallinnollinen kokemus ja 43 vuoden ikä. Kansallisoopperalle haettiin nuorta tulevaisuuden johtajaa.
Toisin kuin prinssi, Korhonen ei pyörtynyt. Hän aloitti työnsä kuin mitään kohua ei olisi ollutkaan ja solmi nopeasti hyvät suhteet sekä tiedotusvälineisiin että poliitikkoihin. Kun oopperan kriisissä ollut rahoitus saatiin turvatuksi ja julkisuuskuva koheni, myös hankalasti hallittava taiteellinen henkilökunta taipui johtajansa taakse. Korhonen valittiin toiselle kaudelle ilman vastaehdokkaita.
Oopperatalon ylimmän kerroksen kulmahuoneesta näkee Mannerheimintielle, mutta tv-monitori on mielenkiintoisempi: sen kautta voi seurata, mitä näyttämöillä tapahtuu. Alminsalissa ojentelevat jäseniään nuoret balettioppilaat, suurella näyttämöllä parveilee Taikahuilun väki.
Taikahuilun hahmoja miettiessään Korhonen naurahtaa, että oopperanjohtajalla täytyy olla sekä prinssin että papin ominaisuuksia. Mutta kaikkein eniten hän samastuu kuitenkin maanläheiseen linnunpyydystäjään Papagenoon.
»Hän on salaviisas selviytyjä ja spontaani luonnonlapsi. Varman päälle pelaaminen ei toimi, pitää olla rohkeutta nolata itsensä.»
Oopperanjohtajalta vaaditaan myös konkreettista venymiskykyä. Lappeenrannan laulukilpailujen yhteydessä Korhosen johtama tuomaristo teki retken naapurikuntaan Lemille syömään perinneruokaa särää. Muiden kannustaessa Korhonen popsi suihinsa kolmetoista lampaanliha- ja peruna-annosta: maailmanennätys! Hyvän ruoan ja juoman ystävä sai tapauksesta muistoksi kehystetyn kunniakirjan.
Opiskeluajoilta saakka Korhosen hyvin tunteva kapellimestari Markus Lehtinen kertoo, että Korhonen on aina ollut monipuolisesti kiinnostunut maailmasta.
»Hänellä menee tosi lujaa, hän innostuu nopeasti ja haluaa olla intensiivisesti mukana kaikessa. Hän myös pitää siitä, että asiat tulevat nopeasti selviksi», Lehtinen kuvailee ystäväänsä.
Juuri nyt Korhonen antaa kaiken intensiivisyytensä oopperalle. Hän on töissä seitsemän päivää viikossa ja seuraa ykkösparvelta jokaisen näytännön.
Kun oopperanjohtajalta kysyy harrastuksista, hän pullistaa poskensa ja alkaa laskea hitaasti ilmaa ulos. Suupielet nousevat, katse hakee apua mustan flyygelin hallitsemasta huoneesta. Silmä löytää vain nuotteja, mappeja, hakuteoksia. Mieleen ei tule mitään muuta kuin oopperan johtaminen!
Sitten muistin perukoilta alkaa löytyä muutakin. Vuorilla patikointi, laskettelu ja golf olisivat sydäntä lähellä, jos niitä vain ehtisi joskus harrastaa.
Monet näistä harrastuksista liittyvät Sveitsiin, joka on Erkki Korhoselle kuin toinen kotimaa. Zürichin oopperastudiossa hän perehtyi 1980- ja 90-luvuilla ensin harjoituspianistina ja sitten talon johtajana joka vuosi kymmeniin uusiin oopperateoksiin.
Korhonen kuunteli vuosittain seitsemääsataa eri puolilta maailmaa tulevaa laulajaa. »Kaikki laulamisen koulukunnat kohtasivat Zürichissä», hän sanoo.
Laulumaailma on täynnä toisiaan karsastavia opettajia. Riidat voivat yltyä hurjiksikin, vaikka Korhosen mielestä siihen ei olisi syytä: eri koulukuntien tavoitteena on lopulta varsin samanlainen tapa laulaa.
»Samaa asiaa eri suunnista lähestyvät pedagogit katsovat, että muut ovat aivan väärässä. Mutta ei se niin ole.»
Zürichin oopperastudioon kokoontuvat nousevat kyvyt, mutta siellä esiintyvät säännöllisesti myös Pavarottin ja Domingon kaltaiset maailmantähdet. Suomen Kansallisooppera ei voi kilpailla tähdistä huipputalojen kanssa, ei ainakaan rahan voimalla. Korhonen vakuuttaa, että Helsingin talolla on silti erittäin hyvä maine maailman oopperaväen keskuudessa.
»Täällä on hyvä ilmapiiri, harjoitukset sujuvat rauhallisesti ja tehokkaasti. Talo on siisti, täällä on puhdasta, ruoka on hyvää. Keski-Euroopassa talot ovat vanhoja, tämä on moniin niihin verrattuna paratiisi. Täällä on kaikki kunnollista. Se palaute tulee kaikilta.»
Korhonen ei myöskään arkaile julistaa, että hänen talonsa on hyvin johdettu. Johtamisen perustana on ajatella tehtävien päätösten seurauksia aina mahdollisimman pitkälle. Sitä varten hän hankkii pöydälleen jatkuvasti mahdollisimman paljon reaaliaikaista tietoa – aikatauluja, kustannusarvioita, tilannekatsauksia.
Koko kunniaa hän ei ota itselleen, vaan yhä tarkentuva tiedon keruu ja itsearviointi on käytössä koko 600 vakituisen ja tuhannen pätkätyöläisen talossa.
Korhonen johtaa faktoilla. »Tiedot pyritään keräämään mieluummin etu- kuin jälkikäteen.»
Göteborgin oopperatalo on suunnilleen saman ikäinen ja kokoinen kuin Suomen Kansallisooppera. Ruotsalaistalon johtoon valittiin vastikään ammattijohtaja, edelliset kymmenen vuotta Volvojen valmistamista johtanut Peter Hansson.
Suomessa ei taidelaitoksia juuri anneta alan ulkopuolisten käsiin. Taiteenalan tuntemus oli tärkeä kriteeri myös Erkki Korhosta valittaessa.
Korhosen kouliintuminen oopperanjohtajaksi alkoi 5-vuotiaana, kun hän pyysi ja sai vanhemmiltaan pianon. Siitä pitäen on edetty johdonmukaisesti. Urheilu ei houkuttanut missään vaiheessa, vaikka jääkiekkokaupunki Hämeenlinnassa elettiin, eikä teini-ikä tuonut epäilyjä musiikkiharrastuksen mielekkyydestä.
Laulumusiikin pariin Korhonen päätyi samoin kuin useimpiin muihinkin tehtäviinsä: tultiin pyytämään. Ensin pyydettiin laulun kesäkurssille pianistiksi, sitten olivat vuorossa säestäjän ja lehtorin työt Sibelius-Akatemiassa, Zürich ja lopulta Kansallisooppera.
Työskentely laulajien kanssa sopi sosiaaliselle Korhoselle hyvin. Soolopianistin yksinäinen puurtaminen ei houkuttanut läheskään yhtä paljon. Hän on myös ollut aina kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta.
»Tekstin ilmentäminen musiikillisin avuin tuntuu mielenkiintoiselta ja luontaiselta. Ja minulle jäävät kaikki laulujen sanat mieleen heti!»klassisia laulajia, joiden esityksestä ei pysty edes arvioimaan, mitä kieltä lauletaan. Tekstin artikulointi on kuitenkin yksi hyvän laulamisen peruskriteereistä. Muita ovat sävelpuhtaus ja fraasien rakenne, oikeissa paikoissa hengittäminen.
»Sitten tulee se, laittaako laulaja itsensä peliin, onko hänellä persoonana jotain annettavaa. Isolla oopperalavalla tuhannen ihmisen edessä se on ratkaisevaa», Korhonen sanoo.
Karismaattisia esiintyjiä, joilla olisi myös tekniikka kunnossa, ei kuitenkaan hevillä löydy. Korhonen heristelee sormeaan entisen työpaikkansa suuntaan.
»Sibelius-Akatemian pitäisi olla korkeimman tason esittävän taiteen opinahjo. Siis pitäisi olla. Tämä perustehtävä näyttää välillä kuitenkin hämärtyvän», Korhonen sanoo.
Tämä näkyy oopperalaulun osalta muun muassa siinä, että Sibelius-Akatemialla ei ole enää varaa tuottaa entiseen tahtiin oman oopperastudion esityksiä.
»Tämä on ammatti, joka opitaan tekemällä, joten esiintymistilaisuuksia vain täytyy olla. Kansallisoopperan iso lava on aika hurja paikka aloittaa.»
Korhonen itse aloitti Kansallisoopperassa räväkästi. Heti aluksi hän ilmoitti jatkavansa perinteitä ja tilaavansa uuden kotimaisen oopperan. Tilausteos oli Einojuhani Rautavaaran Rasputin, joka saatiin ensi-iltaan syksyllä 2003.
Suomalaisten oopperoiden lisäksi Korhonen on tuonut lavalle myös suhteellisen vähän tunnettuja klassikoita. Uusina ohjauksina on toteutettu muun muassa Puccinin Lännen tyttö ja Manon Lescaut, Dvo?rákin Katja Kabanova, Richard Straussin Ruusuritari ja Nainen vailla varjoa, Rossinin Matka Reimsiin. Etenkin viimeksi mainittu sai ohjaaja Dario Fon vauhdittamana huikean myönteisen julkisuuden, mutta Korhonen puhuu kaikista ensi-illoista yhtäläisellä hellyydellä ja ylpeydellä, niin kuin ihmiset puhuvat omista lapsistaan.
Suuren yleisön oopperahitit, sellaiset kuin Puccinin Tosca, Verdin Don Carlos ja Rossinin Sevillan parturi, ovat pyörineet Korhosen kaudella vanhoina tuotantoina. Maaliskuussa ensi-iltaan tuleva Taikahuilu on ensimmäinen kestosuosikin uustulkinta, jonka hän on tuottanut.
Vaateliaammalle yleisölle suunnattu ohjelmisto on ollut useimpien asiantuntijoiden mieleen, mutta yleisöä ei ole aina saatu liikkeelle toivotusti. Syksyllä 2004 oopperasali oli täynnä lähes joka ilta, mutta viime vuosi jätti lipputuloihin miljoonan euron aukon.
Korhonen on kuitenkin, luonteelleen uskollisesti, optimistinen. Hän uskoo, että kunnianhimoinen ohjelmistopolitiikka ja täydet katsomot on mahdollista yhdistää.
Erkki Korhosessa tuntuu piilevän loppumaton varanto tulevaisuudenuskoa. Viime vuonna se joutui koetukselle.
Korhosen sveitsiläissyntyinen vaimo Regula sairastui yllättäen vaikeaan syöpään. Paksusuolesta maksaan levinnyt kasvain löydettiin keväällä aivan muun tutkimuksen yhteydessä. Seurasi ankara lääkitysjakso ja vaativien leikkauksien sarja.
»Koko viime vuosi on ollut yksi iso sokki», Korhonen sanoo.
Samalla hetkellä kevättalven aurinko heittää kirkkaan kiilan huoneeseen ja oopperanjohtaja nousee sulkemaan kaihtimen. Hän noutaa työpöydältä kommunikaattorin ja näyttää digikuvia sairaalassa makaavasta vaimostaan. Potilas on kuva kuvalta pirteämpi.
Hyvä onni, sveitsiläiset lääkärit ja Regula Korhosen periksiantamattomuus auttoivat. Syöpä on ainakin tällä erää voitettu.
»On kyllä ollut kova vuosi. Kovempi ei olisi voinut enää olla.»
Vaimon taistellessa sairautta vastaan miehen oli koko ajan johdettavaa oopperaa.
»Vaikka olisi mitä muuta, se ei saa näkyä lavalla. Show must go on.»