Miksi myyttien valta ei hellitä?

Myytti ymmärretään ­nykyään niin kapeasti, ettei sen asemaa nykykulttuurissa juuri enää käsitellä. Kuitenkin ajattelumme saattaa olla edelleen myyttistä, eli turvaudumme usein todistamattomiin selitystarinoihin.

Kun puhutaan myyteistä, tarkoitetaan yleensä perusteettomia uskomuksia. Niitä sitten korjataan vähän väliä varsinkin klikkiotsikkoja hakevissa artikkeleissa. Valitsen ensimmäisen silmiin osuneen myytti-sanan esiintymän otsikossa: ”Myytti ikkunan auki pitämisestä ei pidä paikkansa”. Artikkeli siis kiistää uskomuksen, jonka mukaan ikkunan avaaminen sekoittaa ilmastoinnin.

Myytin perinteinen määritelmä on kuitenkin laajempi, ja siksi myytinmurtajatkin saattavat elää jonkin myytin vallassa.

Perinteisessä merkityksessään myytti tarkoittaa perustavaa kertomusta yhteisön omasta alkuperästä ja arkielämää ylempien voimien toiminnasta. Se määrittää kulttuurin käsityksiä kuolemasta ja ihmisen tehtävästä.

”Myyttejä kehiteltiin, jotta selviäisimme elämäntilanteestamme paremmin. Ne auttoivat ihmisiä löytämään oikein asemansa maailmassa”, kirjoittaa Karen Armstrong kirjassa Myyttien lyhyt historia, joka kiteyttää jo vanhakantaiselta tuntuvan, myyttien tarpeellisuutta korostavan näkemyksen.

Myytit ovatkin hallinneet kaikkia kulttuureita. Ranskalainen antropologi Claude Lévi-Strauss yltyi jopa väittämään, että myytit ovat ihmisen eloonjäämisen välineitä, ja vain niiden avulla tajutaan oma paikka maailmassa. Lévi-Straussin mukaan ihminen hahmottaa maailman ensi sijassa binaarisesti, toisin sanoen kaikki tärkeät asiat jakautuvat kahteen. Väite tuntuu pätevän myös nykyisessä sosiaalisen median maailmassa.

Myyttien asema ja luonne muuttuivat jo kauan ennen somea. Länsimainen kulttuuri on 1600-luvun valistuksesta lähtien pyrkinyt luopumaan vanhoista myyteistä ja selityskertomuksista.

Tilalle on kuitenkin tullut uusia myyttejä. Niitä on liikkeellä enemmän kuin koskaan, vaikka ne ovat harvoin yhtä perustavia kuin entisinä vuosisatoina. Myytit eivät myöskään ole samalla tavalla kollektiivisia, koko kansan tai heimon kattavia, kuin ennen valistusaikaa.

Myytti on määriteltävä osin uudestaan, kuitenkin edelleen tarinaksi, joka nousee sekavien tapahtumien yläpuolelle selittämään niitä. Myytiksi voi lukea sarjan uskomuksia, joilla on selittävän tarinan muoto. Lisäksi niissä on oltava myös selvä draaman kaari: rappio uhkaa, mutta luvataan uudistuminen, joskus vasta täyden tuhon jälkeen.

Siksi Rutger Bregmanin väite, että ”kaikista suurin myytti on kuvitelma siitä, että tupakanpoltto on jokaisen oma ja vapaaehtoinen valinta” (HS 5.5. 2024) ei tee muuta kuin nostaa nykytyylin mukaisesti kuvitelman myytiksi.

Sen sijaan toinen myytiksi väitetty lause tai uskomus ”jokainen on oman onnensa seppä” voi olla myytin osa, jos se liittyy muihin selitystarinan muodostaviin lauseisiin ja uskomuksiin, joita voisivat olla vaikkapa ”kun vain ponnistelee, saa kyllä aina paremman työpaikan ja enemmän palkkaa” tai ”on yksilön kehitykselle vahingollista ottaa sosiaaliapua vastaan”. Kuvaan kuuluu vielä, että myytin mukaan nykyään uskotellaan jotain muuta.

Myytin määritelmään ei kuitenkaan kuulu, ovatko väitteet vääriä, kuten ne näissä esimerkeissä varmasti ovat. Myytti on selitystarina, jota ei ole todennettu eikä sen väitteitä ole verrattu kunnolla tunnettuihin tosiasioihin.

1900-luvun suuria myyttejä on luonnehdittu hankalalla termillä palingeneettinen.

Fasismin tutkija Robert Griffin teki tunnetuksi käsitteen, jolla hän tarkoittaa edelleen hyvin tuttua ajatuskuviota. Sen mukaan kauan sitten elettiin loiston päiviä. Sitten koitti lankeemus, rappion kausi, jonka saivat aikaan kaikenlaiset petturit ja yleinen arvojen ja moraalin rapautuminen. Vaan kuinka ollakaan, esiin on nyt astunut johtaja tai liike, joka lupaa palauttaa menetetyn kukoistuksen ja kaupan päälle johtaa kansakunnan parempaan tulevaisuuteen muun muassa kitkemällä vieraat ainekset pois.

Tämä myyttinen rakenne ei toimi pelkästään fasismissa: puhdasta fasismia ei enää juuri tapaa valtiojohdon tasolla, jos edellytetään, että sen pitäisi kaikin osin muistuttaa Mussolinin pystyttämää mallia, josta aate sai nimensä. Varsinkin populismin erilaiset muodot käyttävät laajasti samaa myyttiä.

Populismia pidetään yleensä oikeistolaisena ilmiönä. Olen itse kuitenkin kokenut palingeneettisen mytologian Venezuelassa. Asuin maassa viisi vuotta, ja sinä aikana entinen everstiluutnantti ja vasemmistosankari Hugo Chávez nousi valtaan.

Chávez puhui jatkuvasti menetetystä loiston ajasta, jota edusti vapaustaistelija Simón Bolívar. Bolívar oli vain petetty, ja melkein pari sataa vuotta oli eletty petturien aikaa, joka huipentui vuonna 1959 alkaneeseen demokratian eli täydellisen rappion kauteen. Chávez lupasi kitkeä korruption ja johtaa maan itsevaltaisin ottein uuteen kultakauteen. Tulos on ollut nähtävissä pitkään: hallinto on pohjaan asti korruptoitunut ja bruttokansantuote on laskenut neljäsosaan. Neljäsosa väestöstä on lähtenyt muualle.

Venezuela on kuitenkin poikkeus nykymaailmassa. Melkein kaikkialla eletään paljon paremmissa oloissa kuin jokunen vuosikymmen sitten, saati jokunen vuosisata sitten.

Silti palingeneettinen myytti on säilyttänyt vetovoimansa. Se on joskus tiivistettävissä kolmeen tai neljään sanaan: ”Äänestä Suomi takaisin”, ”Make America great again”. Tällöin ei tarvitse pysähtyä selittämään, milloin parempi aika vallitsi ja millainen tarkkaan ottaen on paluu menneisyyteen – juuri tähän epämääräisyyteen näiden iskulauseiden teho perustuu. Kannattajat osaavat täydentää lauseet mielessään omiksi myyttisiksi tarinoikseen kadonneesta kulta-ajasta ja sen palauttajista.

Nämä iskulauseet kielivät oikeiden ongelmien­ lisäksi siitä, että elämme tyytymättömyyden kulttuurissa. Lisäksi ne kertovat myyttisen ajattelun voimasta.

Juuri kultakauden ja nykyisen rappion ajoista kertovat myytit ovat ikiaikaisia: niitä tunnetaan antiikin Kreikasta ja muinaisesta Mesopotamiasta asti. Jokin niissä vetoaa alkukantaisiin vietteihin, joita kaikki kannamme sisällämme tavalla tai toisella.

”Näin nämä asiat koetaan” on yksi viime aikojen osuvimmista toteamuksista. Toimimme tunteiden ja selitystarinoiden pohjalta useammin kuin järjen ja faktojen pohjalta, kuten Jonathan Haidt osoittaa kirjassaan The Righteous Mind.

Myös Karl Marxin teoriat vetosivat tyytymättömyyteen, joka kumpusi todellisista epäoikeudenmukaisista oloista. Marxilaisuus noudattaa vahvasti myyttistä mallia rappiosta ja kokonaisvaltaisesta uudistumisesta– vaikka Marx ei itsekään enää loppuvuosinaan uskonut tämän toteutuvan yhtäkkisen vallankumouksen avulla.

Myyttinen malli vielä korostuu marxilaisuuden toteutuneessa muodossa siitä huolimatta, että reaalisosialismin on toistuvasti ja intohimoisesti todettu pikemmin pettäneen kuin toteuttaneen Marxin ihanteet. Tilalle tarjotut ”oikeat” Marxin tai kommunismin mukaiset mallit ovat nekin olleet myytin kaavan mukaisia.

Marxin tarina historiasta poikkeaa palingeneettisestä myytistä siinä, ettei se yhtä lailla painota jonkin menneisyyden alkukauden loistoa, vaikka Marx puhuikin alkukommunismista. Marx korvasi myös vahvan, kansaan sulautuneen Johtajan idean kollektiivisella tekijällä eli proleta­riaatilla. Vasta proletariaatin diktatuurin jälkeen seuraisi sosialismi tai kommunismi.

1870-luvulla, jolloin Marx ei enää juuri julkaissut kirjoja, hän kiinnostui tutkimuksista, joiden mukaan Saksassa olisi keskiajalla ollut kyliä, joissa oli toteutettu eräänlaista kommunismia. Nämä tutkimukset osoitettiin seuraavina vuosina väärinkäsityksiksi, mutta niistä jäi jälkiä Marxin keskeneräisiin käsikirjoituksiin.

Käsikirjoitusten toimittaja Friedrich Engels kuitenkin uskoi loppuun asti, että yhteiskuntien pitää käydä läpi teollistumisvaihe ennen kommunismia, ja hän siivosi Marxin viittaukset keskiajan kommunismiin pois. Engelsin myyttinen tajunta voitti Marxin myyttisen tajunnan.

Entä nykyiset yritykset kumota kapitalismi ja liberaali demokratia? Vaikka moni niistä sanoutuu irti Marxista, myyttinen ajattelu ei ole suinkaan laantunut.

Pari vuotta sitten julkaistiin antropologi David Graeberin ja arkeologi David Wengrowin menestyskirja Alussa oli…. Kirjassa tutkijat korostavat, että historiasta voi löytää erilaisia hallinnon ja hallinnan malleja, mutta he keskittyvät löytämään lähinnä sellaisia, jotka sopivat heidän anarkistiseen maailmankuvaansa. He eivät puhu inkoista eivätkä atsteekeista, jotka laajensivat imperiumejaan väkivalloin, vaan rauhanomaisista intiaaniheimoista, joiden jäsenten ei välttämättä tarvinnut totella johtajaa. Kaksikko löytää vastaavia malleja kautta historian.

Graeber ja Wengrow ovat hylänneet sekä Jean­-Jacques Rousseaun ajatuksen rauhanomaisesta alkuihmisestä että Thomas Hobbesin idean kaikkien sodasta kaikkia vastaan alkutilana. Näkemyksiä voi pitää myyttisinä malleina ihmisen tilasta ennen sivistystä, koska historiasta ei löydy niille tukea, mutta myös tutkijoiden oma pyrkimys etsiä menneisyydestä ihanneyhteisöjä malleiksi ja esikuviksi tuntuu myyttiseltä.

Kaksikon ajattelusta tekee myyttisen ennen kaikkea se, että he sullovat koko demokraattisen aikakauden saavutukset samaan säkkiin omasta mielestään tuhoisan moderniteetin kanssa.

Rutger Bregmanin Hyvän historia ottaa puolestaan muita mutkitta lähtökohdakseen ihmisen pohjimmaisen ja alkuperäisen hyvyyden, josta Rousseau puhui. Bregman kertoo monin esimerkein, miten ihmiset tahtovat tehdä toisilleen pikemmin hyvää kuin pahaa. Muun muassa vuoden 1971 kuuluisan Stanfordin vankilakokeen tapahtumia on myöhempien tietojen mukaan vääristelty, eivätkä sen osallistujat olleet lainkaan niin valmiita kiduttamaan vankeja kuin yhä väitetään.

Bregman ajaa kuitenkin karille, kun hänen pitää selittää, miksi ihmiset ovat saaneet paljon pahaa aikaan, jos he pohjimmiltaan tahtovat hyvää. Hän selittää pahuuden perustuvan samaan kuin hyvyydenkin: ihmisten haluun ja taipumukseen tehdä hyvää oman yhteisönsä jäsenille. Siksi he ovat valmiita puolustamaan omaa yhteisöään ulkopuolisia voimia vastaan. Tämä taipumus ulottuu jopa natsien hirmutekoihin.

Bregman häivyttää täten pahuuden syvän ja monimutkaisen ongelman parilla nopealla pyyhkäisyllä. Kirja tuo mainiosti esiin, että myyttinen ajattelu voi valottaa ihmiselämän oikeita piirteitä kuten valmiutta tehdä hyvää saman kansakunnan jäsenille. Ihmisluonteen laajempaan selvitykseen jää kuitenkin ammottavia aukkoja.

Kaikki, mitä Bregmanilla on Venezuelasta sanottavaa, on pienen kylän tapa jättää poliittiset jakolinjat pois. Maan diktatuuri on tuottanut miljoonia pakolaisia ja uusia köyhiä, mitä ei selitä minkään myyttisen yhteisön taipumus tehdä hyvää omille jäsenilleen.

Eniten vaikuttaneita myyttisiä maailmanselityksiä on Oswald Spenglerin sadan vuoden takainen Länsimaiden perikato. Tarina kulttuurien lapsuudesta, kukoistuksesta ja kuihtumisesta saa edelleen valtaansa lukijoita esimerkiksi Saksan laitaoikeistossa, ja myös monet vasemmistolaiset ovat innostuneet tästä huuhaata ja oikeaa tietoa yhdistelevästä sepitteestä.

Voi melkein luoda nyrkkisäännön: kun kirjan takakansi lupaa, että lukijan maailmankuva menee uusiksi, luvassa on hyödyllisen tiedon lisäksi uusi myytti.

Kun kirjan takakannessa lukee: ”Entä jos mikään, mitä olet oppinut ihmiskunnan esihistoriasta, ei pidäkään paikkaansa” olemme edelleen uuden myytin äärellä. Tekijä tai tekijäryhmä kertoo vakuuttavan tuntuisesti uuden vetoavan tarinan. Ajassamme vallitsee toistuva, myyttinen selitysrakenne, jonka mukaan edellinen selitystarina on jo vanha, tavanomainen, ylhäältä saneltu, kun taas uusi tarina on tuore, näkemyksellinen, uudistava, ennakkoluuloton, riippumaton – ja jopa tieteellisempi kuin entinen. Tieteen sijaan tällaisessa popularisoinnissa taitaa vain olla kyse pikemmin tutkijoiden ja kustantajien mediavaikuttamisen kyvyistä.

Mainittujen kirjojen vastaanotto kertoo myyttisen tajunnan pysyvyydestä tai myyttisen ajattelun tarpeesta. Kun Raamattuun pyhänä tekstinä uskoo enää vähemmistö, sen tilalle tulee kirjoja, joita ei lueta lainkaan kriittisesti, koska ne tuntuvat selittävän monimutkaisen maailman uudella, selkeyttävällä tavalla. Painettu tai miellyttävä-äänisen näyttelijän lukema, taitavasti muotoiltu kirja tuntuu todelta ja kykenee suggeroimaan lukijan, vaikka sen tiedoissa olisi melkoisia aukkoja.

Tutustuin suggeroiviin kirjoihin jo yliopistossa 1980-luvulla. Oli ajattelijoita, jotka nostettiin kritiikin ulottumattomiin vain siksi, että heidän ajattelunsa oli uutta ja lumoavan tuntuista. Yliopisto ei tuntunut minusta enää kriittisen ajattelun kehdolta.

Myös Hannah Arendtin 2016 suomennettu Eichmann Jerusalemissa voidaan lukea samaan kastiin: tarjotaan selkeä, entisestä poikkeava selitystarina, joka lähtee leviämään. Arendt seurasi Eichmannin oikeudenkäyntiä vuonna 1963 ja teki sen pohjalta päätelmän, että kyse oli pahan banaaliudesta. Eichmann ei ollutkaan demoninen hirviö vaan arkipäiväinen byrokraatti, joka vain teki työtä käskettyä.

Tämä näkemys perustui Eichmannin puolustuksen puheenvuoroihin. Arendt seurasi vain osan oikeudenkäynnistä, ja muissa yhteyksissä on tullut ilmi asioita, jotka eivät olisi sopineet hänen teoriaansa ”ajattelemattomuuteen” sortuneesta ihmisestä. Myöhemmin on käynyt entistä selvemmin ilmi Eichmannin aktiivisuus päättävässä koneistossa ja juutalaisten kuljetuksissa keskitysleireille.

Voi melkein luoda nyrkkisäännön: kun kirjan takakansi lupaa, että lukijan maailmankuva menee uusiksi, luvassa on hyödyllisen tiedon lisäksi uusi myytti.

Yhdysvaltoihin maanpakoon lähtenyt saksalainen filosofi Ernst Cassirer jätti jälkeensä postuumin kirjan The Myth of the State. Teos käy läpi koko ihmiskunnan myyttisen ajattelun.

Cassirerin mukaan myytti ei perustu niinkään sisältöön, siis siihen, että yksittäisellä myytillä olisi kaikkia myyttejä yhdistävä pohjimmainen teema. Myytin voima piilee Cassirerin mukaan ennen kaikkea rituaalisessa toiminnassa ja tunteisiin vetoavuudessa. Sen avulla ihminen tuntee kuuluvansa yhteisönsä piiriin.

Tähän voi lisätä, että yhteisöt ovat uuden ajan mittaan pienentyneet eivätkä välttämättä kata ylhäältä päin määritettyjä kansakuntia, kieliryhmiä tai uskontoja. Jakaudumme yhä moninaisempiin osiin tai kupliin, kuten nykyään sanotaan.

Prosessi alkoi valistuksen ja romantiikan myötä. Raamatun kriittinen tutkimus alkoi Saksassa 1700-luvun lopussa. Samaan aikaan maan varhaisromantikot kiinnostuivat uudesta mytolo­giasta, koska kristinusko ei heistä enää vastannut ajan vaatimuksia. Mitään kaikenkattavaa mytologiaa ei heidän kirjoituspöydältään kuitenkaan kirvonnut, ellei lukuun oteta idealisti Hegelin filosofiaa, jossa taivaallisen Jumalan korvasi historian sisällä toimiva henki.

Snellman opiskeli Hegeliä ahkerasti ja yhdisti maailmanhengen kansallishenkeen. Sitä tietä myös kansallisvaltio saatettiin nähdä Jumalan tahdon ruumiillistumana. Ja kun näköpiirissä ei ole enää kaiken hallitsevaa Jumalaa, meillä on hänen sijaisenaan valtio tai sitten presidentti – jolta edelleen, Kekkosesta Niinistöön, on tahdottu kuulla asioiden jämäkkä totuus.

Uusien myyttien rakennus pääsi vauhtiin Saksassa 1800-luvulla. Friedrich Nietzsche kirjoitti myyttimäisen kertomuksen Zarathustrasta, yksinäisestä ja ylivertaisesta nerosta, joka esitti yli-ihmisen idean. Nietzsche laati myös opin, jonka mukaan kaikki palaa ikuisesti takaisin samanlaisena ja kaivoi jo nuorena antiikin Dionysoksen esiin länsimaisen järjen korostuksen vastapainoksi.

Nietzsche toteutti omalla tavallaan varhaisromantiikan oppeja. Hänestä myytissä tuli olla mukana henkevyyttä (Witz). Nietzschen teksteissä onkin paljon parodisia aineksia, jopa huumoria. Nämä ominaisuudet puuttuvat muilta saksalaisilta myytinluojilta kuten Hegeliltä tai Wagnerilta. Nietzschen vaikutus oli valtava 1900-luvun alussa, ja myös Suomen älyköt ja taiteilijat lukivat häntä ahkerasti.

Myöhempiin myytinluojiin kuuluu filosofi Martin Heidegger, joka Nietzschen tapaan löysi esikuvia antiikin Kreikan esisokraattisista ajattelijoista. Platonin ajattelu merkitsi eräänlaista syntiinlankeemusta, koska maailmaa yritettiin hallita siitä lähin käsittein ja järjen voimalla.

Heidegger oli vähän aikaa puolueuskollinen natsi. Myöhemmin hän kehitti oman versionsa kansallissosialismista ja yritti yhdistää oman myytinrakentelunsa saksalaisten kohtaloon.

Saksassa oli samaan aikaan myös joukko myyttikriitikoita. Ernst Cassirer tarkasteli moderneja myyttejä tietoisesti luotuina, erotuksena vanhoista. Siksi ne olivat myös niin tuhoisia. Pahin esimerkki oli natsien luoma myytti keksityn arjalaisen rodun ylemmyydestä. Sellaista ei enää pitänyt edes syntymän.

Sosiologi Max Weber uskoi jo 1900-luvun alussa läntisen maailman vapautuneen taiasta ja lähestulkoon luopuneen myyteistä. Aluksi hän näki siinä hyviä puolia mutta alkoi myöhemmin epäillä, että kun historian kululta katosi merkitys, myös yksittäisen elämän merkitys uhkasi kadota rationaalisen suunnittelun ja byrokratian koneistoon.

Weber pohti, voisiko karismaattinen johtaja tuoda kadonnutta taikavoimaa takaisin maailmaan. Emme tiedä, mitä hän olisi ajatellut natsien ja fasistien uusista uljaista myyteistä, sillä hän kuoli jo 1920-luvun alussa.

Toisen maailmansodan jälkeen suurten tarinoiden tilalle on tullut joukko vahvoihin myytteihin vertautuvia salaliittoteorioita, joiden mukaan maailman hallinnan, fyysisen tai henkisen, on kaapannut milloin mikäkin salainen, ilkeämielinen taho. Nämä teoriat jakavat ihmisiä helposti eri poteroihin.

Salaliittoteoriat ovat kyllä vahvoja myyttejä, mutta vain osa ihmisistä elää niiden vaikutuspiirissä. Yleensä nykymyytit voisi määritellä heikoiksi myyteiksi: selitystarinoita luovat uskomukset eivät enää perustavalla tavalla muokkaa ihmisten maailmankuvaa, tai jos muokkaavat, eivät liity yhtenäisiksi tarinoiksi.

Roland Barthes analysoi 1950-luvulla nykyajan myyttisiä piirteitä. Hän löysi niitä suorastaan vilisemällä mainoksista, kuvalehdistä ja yleisistä uskomuksista, joita liitettiin muun muassa viiniin ja lihaan. Esimerkiksi pihvin verisyys tekee kunniaa lahdatulle härälle ja samaan aikaan vahvistaa syöjää, josta tulee primitiivisen veririitin osanottaja.

Brittiläinen toimittaja Peter Conrad puristaa kaikki sivumerkitykset irti vaikkapa Apple-yhtön omenalogosta. Omena, jota on haukattu, viittaa kiellettyyn hedelmään ja uuteen tietoon. Omenakuvasto vihjaa, että koneen ostaja astuu aivan uudelle todellisuuden tasolle. Tällaisia sivumerkityksiä voi löytää loputtomasti mainoksista, logoista ja arkipäiväisistä toimista. Kyse ei kuitenkaan enää ole kokonaisvaltaisista myyteistä.

Barthes kirjoitti selitysesseen, jonka ydin on, että pienillä myyteillä porvaristo esittää sinänsä sattumanvaraiset omat tapansa ja uskomuksensa aivan kuin ne kumpuaisivat luonnosta tai maailmasta itsestään, jotta porvarit voisivat jatkaa hallintaansa. Barthes ei kuitenkaan osannut analysoida Neuvostoliiton myyttejä. Vasemmistolaisena hän vain oletti ne heikommiksi eikä suostunut myöntämään, että Itä-Euroopassa yhteiskuntaa johdettiin vahvojen myyttien avulla.

Kuinka hyvin hänen ideansa myyttisestä ”rokottamisesta” olisikaan sopinut reaalisosialismiin, varsinkin perestroikan alkuaikaan: myönnetään pieniä epäkohtia, jotta koko järjestelmä voidaan pelastaa.

Barthes keskittyi porvariston myytteihin, Conrad kapitalismin myytteihin. Voi ajatella, että molemmilla heistä on samalla oma myyttinsä, selitystarina: kapitalismi ja ”porvaristo” synnyttää myyttejä pysyäkseen vallassa ja hallitakseen ihmisiä.

Kuitenkin uusia myyttejä – ei siis välttämättä edes kokonaisvaltaisia elämänselityksiä – syntyy jatkuvalla syötöllä aivan kaikkialla. Ihmisen tajunta etsii herkästi selitystarinaa, joka jollain tavalla kokoaisi yhteen todellisuuden sekavan vyyhdin, antaisi merkityksen häilyvälle ja monin tavoin ristiriitaiselle ilmiömaailmalle. Siten myyttien ei tarvitse olla itsessään millään lailla johdonmukaisia. Salaliittoteoreetikoille käyvät erilaiset asiat: jos on sota, se hyödyttää illuminaatteja, jos on rauha, sekin rikastuttaa heitä.

Kuva Kekkosesta suvereenina, päättäväisenä auktoriteettina ja sankaripresidenttinä on syvästi myyttinen.

Myyttinen mieli saattaa viritä sivistyneemmälläkin tavalla, vaativamman kirjallisuuden parissa. Meillä yleensä riittää aikaa ja voimia vain yhden selitysversion läpikäymiseen, ja siksi on helppo uskoa tarina, jonka Yuval Noah Harari, David Graeber tai kuka milloinkin kertoo ihmiskunnan historiasta, oli se sitten maanviljelyn keksimisen tuhoisa vaikutus tai kadotettu tasa-arvo.

Mainituissa kirjoissa on mukana toki aina paljon oikeaa tutkimustietoa ja hyödyllisiä tietoja, mutta huomattavan usein kirjoittajan – ja varmasti myös kustantajan – taipumus ja tapa yrittää saattaa kaikki vetoavaksi kertomukseksi ottaa vallan.

Mitkä sitten voisivat olla nykyisen Suomen myyttejä? Aina voi aloittaa Kekkosesta. On todettu, että yllättävän moni kaipaa Suomeen uudestaan vahvaa presidenttiä, jolla olisi nykyisiä suuremmat valtaoikeudet.

Myyttisen sankarin on määritellyt vahvimmin Joseph Campbell kirjassaan Sankarin tuhannet kasvot. Tyypillinen myyttinen sankari tekee vaarallisen matkan, jolloin hän saa yhteisönsä kannalta olennaista tietoa.

Kuva Kekkosesta suvereenina, päättäväisenä auktoriteettina ja sankaripresidenttinä on syvästi myyttinen. Muistan hyvin, miten Itä-Helsingin nuorten keskuudessa Kekkosen ajateltiin nöyristelevän liikaa Neuvostoliittoa. Presidentin todellisista pyrkimyksistä on käyty kovaakin keskustelua hänen kuolemansa jälkeen, ja ihanteellinen sankari-Kekkonen on vain yksi mahdollinen tulkinta.

Kekkonen teki itään matkoja, joissa oli vaaran tunnetta, vaikka sitä ei aina kansalle kerrottu. Lisäksi hän tarinan mukaan hoiti pyynnön yhteisistä sotaharjoituksista saunan lauteilla. Läsnä oli totta kai myös toinen suomalaisten myyttien aines eli viina.

On hyvä muistaa historioitsija Heikki Ylikankaan näkemys: jos meillä olisi ollut Kekkosen sijaan joku toinen presidentti, hän olisi luultavasti toiminut hyvin samaan tapaan kuin Kekkonen. Tilanne valitsi toimintatavan, ei toisinpäin.

Sauli Niinistö vaikutti pitkään julkikuvaltaan kalpeammalta, mutta lopuksi hän teki kaksi pikaista tekoa, joita voidaan verrata myyttisen sankarin toimiin. Keväällä 2022 hän vieraili Joe Bidenin luona Washingtonissa ja toi mukanaan viestin Yhdysvaltojen suojelusta. Matka ei tosin ollut erityisen vaarallinen, mutta eihän kuka vain kävele keskustelemaan Yhdysvaltain presidentin luo hyvässä hengessä takkatulen ääressä.

Enemmän matkaa vaaralliseen pimeyteen muistutti Niinistön soitto Vladimir Putinille. Hän sai välitetyksi viestin: ”Te tämän teitte”, ja sitten hän saattoi kertoa omalle kansalleen, että Putin oli reagoinut aivan rauhallisesti.

Varsinaisia myyttisiä sankareita ei nykyajassamme ole kuitenkaan tarjolla ainakaan supersankarielokuvien ulkopuolella. Ukrainan Volodymyr Zelenskyi on ainoa, joka on antanut selviä aineksia sankarin kuvaa varten, mutta emme vielä tiedä, mistä kaikesta on kyse. Toisaalta, eihän ihanteellisia sankareita ole koskaan esiintynytkään, vaan kyse on aina myyttimaakareiden taidoista, kun milloin kukakin nostetaan sankarin asemaan.

Saksassa on viime vuosina käyty keskustelua siitä, tarvitseeko demokraattinen aikakausi sankareita. Filosofi Dieter Thomä nosti kirjassaan Warum Demokratien Helden brauchen esiin Greta Thunbergin, mutta ei aikaakaan, kun tämäkin tahri itseään yksioikoisilla Gaza-lausunnoilla.

Thunberg on hyvä esimerkki siitä, ettemme elä yhtenäiskulttuurissa, samojen myyttien vallassa. Yksille hän on sankari, toisille kehityksen jarru. Harvempi osaa käsitellä häntä ja ympärille syntynyttä ilmiökenttää analyyttisesti ja monilta puolilta. Kyse on jälleen myyttisen tajunnan aktivoitumisesta, tällä kertaa myyttisen hyvän ja pahan jakona.

Emme enää pysty palaamaan jumalten hallitsemien tai muuten kokonaisvaltaisten myyttien aikaan. Kun kristinuskon tapainen suuri, yhtenäinen selityskertomus hajoaa, niin sanottu tieteellinen maailmankuva ei tule yksiselitteisesti tilalle.

Saksalainen kulttuurifilosofi Hans Blumenberg korostaakin kirjassaan Arbeit am Mythos (1979), että myyttien aika ei suinkaan ole ohi. Vastakkainasettelu mythoksen ja logoksen välillä vie harhaan, koska työstämme koko ajan vanhoja myyttejä, joista ei edes ole mitään alkuperäistä, oikeaa versiota. Teemme näin, koska etsimme lievitystä kovaa, armotonta todellisuutta vastaan. Meillä ei ole asettaa sitä vastaan kuin myyttimme.

Myyttien työstäminen tarkoittaa myös uusia, parempia tapoja ymmärtää myyttejä uudelta kannalta. Valistuskin voi muuttua myytiksi, jos tieteelliseen maailmankuvaan nojaava ihminen ei osaa kyseenalaistaa omia ennakko-oletuksiaan.

Laitaoikeiston nousua selitetään yleensä sillä, että iso osa väestöstä on jäänyt keskiluokkaisen elintason ulkopuolelle ja ääripuolueet osaavat kanavoida kaunaa. Saksassa on kuitenkin huomattu, että kaikki AfD:n kannattajat eivät ole huono-osaisia. Ilmiön takana voi olla myös ihmisen vaistomainen myyttinen tajunta, joka kaipaa jämäköitä selitystarinoita, olkoonkin, että ne ovat vain osaksi totta – tai jopa kokonaan manipulaatiota. Kaikki poliitikotkin joutuvat laatimaan tenhoavia tarinoita. Voimme vain toivoa, että ne edistävät demokratiaa ja suvaitsevaisuutta.

Myyttien voiman voi myös ymmärtää aivotoiminnan kannalta. Lisa Millerin kirja The Awakened Brain korostaa, että ihminen, jolla on usko, joka ylittää välittömän todellisuuden tason, voi henkisesti paremmin kuin muut, oli kyseessä sitten mikä usko tahansa (olettakaamme että myönteinen). Me yksinkertaisesti tarvitsemme myyttejä, selitystarinoita. Kosmos on miltei ääretön ja arvaamaton, eikä mikään lankea itsestään. Siksi meillä on tavaton tarve yksinkertaistaa ja tarinallistaa asioita.

Jos emme osaa elää ilman myyttejä, tarvitsemme uuden, yhdistävän myytin. Jotta uusi, positiivinen myytti voisi tavoittaa muitakin kuin oman ryhmän tai kuplan jäseniä, sen tulisi olla globaali: ei vain omaa yhteisöä vaan koko maailmaa palveleva. Oman yhteisön myytit ovat aina johtaneet toisten ulossulkemiseen ja pahimmillaan sotiin, somessa solvaavaan kielenkäyttöön.

Ehkä heimovaistojen ja taipumuksen suosia omaa yhteisöä takana on suuremman yhteisöllisyyden vaisto. Uudistumisen draaman pitää koskea koko maailmaa. Jos tällainen myytti saisi lisää valtaa, varmasti monet vanhat ja nykyiset myytit menettäisivät valtaansa.

Aina on kuitenkin syytä jatkaa myyttien purkamisen ohjelmaa. Suurin osa myyteistä on joka tapauksessa haitallisia. 

Jukka Koskelainen on kirjailija ja suomentaja.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 7/2024. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.