Askeleen edellä aikaa

Tulevaisuuden muistelu innostaa emerituspiispa Mikko Heikkaa, joka on äskettäin julkaissut muistelmansa Toivon piispa. Toivotunlaista tulevaisuutta visioimalla kirkastuu muutosten tarve. Visioita Heikalla on ollut aina, eikä hän ole epäröinyt sanoittaa muutostarpeita kirkossa ja yhteiskunnassa. 1960-luvun ylioppilasliikkeen aktiivista, jonka pappisvihkimys oli veitsenterällä, kasvoi uudistumisen puolesta puhuva Helsingin tuomiorovasti ja myöhemmin vasta perustetun Espoon hiippakunnan ensimmäinen piispa.

Suuri yleisö muistaa Heikan ennen kaikkea kirjoittajana: kirjallisuuskriitikkona muun muassa Helsingin Sanomissa ja sittemmin pitkäaikaisena kolumnistina ja esseistinä ensin Uudessa Suomessa ja sitten Suomen Kuvalehdessä. Eläkkeelle jäätyään hän on laajentanut tuotantoaan esseistä kirjoihin, joiden aihepiirit ovat sivunneet ihmisoikeuksia, rahan ja uskonnon suhdetta sekä tulevaisuuden polkuja dialogissa taloustieteilijä Vesa Kanniaisen kanssa.

Laaja-alainen, tulevaisuuteen suuntautuva pohdiskelu on Heikan tavaramerkki, mikä hallitsee myös muistelmia. Niiden ensimmäinen puolisko on perinteisempää muistelmaosuutta, joka kattaa Heikan elämän oleellisimmat käänteet Lapin sodan evakosta pääkaupunkiseudun piispaksi. Kerronta on kolumnistin tyylille tunnusomaisen napakkaa, esimerkiksi piispuusvuosille omistetaan vain parikymmentä sivua.

Kirjan jälkimmäisessä puoliskossa Heikka keskittyy luomaan tilannekuvaa Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, jonka hän kuvaa pudonneen kyydistä arvojen ja ympäröivän yhteiskunnan muutoksessa. Muutamaan otteeseen tekstistä paistaa kirjoittajan turhautuneisuus kirkon jähmeyteen reagoida kehityskulkuihin, jotka ovat olleet selvästi nähtävissä ja joista Heikka on itsekin kirjoittanut jo aikoja sitten.

”Olen tehnyt elämäntyöni laitoskirkossa. Se on ollut turvallinen ja ennakoitava. Olen jatkanut työtäni, vaikka olen tiennyt, ettei kaikki ole hyvin. Tiesin, että muutos tulee. Ja se tapahtuu nyt”, hän toteaa.

Heikan mukaan kirkko on 2000-luvulla kääntynyt sisäänpäin ja ajautunut siilipuolustukseen, mikä näkyy jäsenkatona ja kirkkoa kohtaan koetun luottamuksen romahtamisena. Kirkon uskollinen palvelija ei kuitenkaan tyydy ainoastaan esittämään viileää analyysiä sivustaseuraajana vaan visioi huomisen kirkkoa, jota hän kutsuu rakkauden kirkoksi.

Kirkon naisistuminen on aihe, joka useimmiten kehystetään huolenaiheeksi. Heikan lähestymistapa on virkistävä poikkeus. Hän pitää pappisviran avaamista naisille viime vuosisadan merkkitapahtumana ja tervehtii ilolla sitä, että naiset ovat tulleet kirkon kaikille tasoille täysivaltaisiksi toimijoiksi ja entiset miesvallan jäänteet tomutetaan kirkosta pois.

Patriarkaalisuus on käsitteenä tullut laajempaan käyttöön vasta tällä vuosituhannella, mutta Heikka sanoo tunnistaneensa ja kokeneensa vierautta sen kuvaamaa ilmiötä kohtaan jo nuorena opiskelijana.

Juuri naiset rakentavat Heikan mukaan rakkauden kirkkoa, joka on inklusiivinen, dialoginen ja luopunut oikeassa olemisen tarpeesta. Eri sukupuolet eivät ole ihmisinä erilaisia, mutta kokevat erilaisia elämäntodellisuuksia. Naiset ovat kohdanneet syrjintää, marginalisointia ja väheksymistä sukupuolensa takia. Toiseutetuksi tulemisen kokemus antaa naisille erilaisen perspektiivin katsella asioita kuin sellaiselle ihmiselle, jonka valintoja, ajatuksia ja toimintatapoja ei koskaan ole kyseenalaistettu sukupuolen vuoksi.

Mikko Heikan ajattelu on ollut kirkossa aikaansa edellä. Ei varmaan olekaan sattumaa, että juuri häntä pyydettiin johtamaan kahta työryhmää, joiden aiheet olivat räjähdysherkkiä ja jotka vaikuttivat kirkon tulevaisuuteen ratkaisevasti.

Toinen työryhmistä pureutui ongelmiin, joita kieltäytyminen yhteistyöstä naispuolisten pappien kanssa aiheutti seurakunnissa lisääntyvässä määrin. Piispainkokous hyväksyi niukasti työryhmän esityksen, jonka mukaan yhteistyöstä kieltäytyminen ja sen mahdollistavat järjestelyt ovat syrjintää ja johtavat sanktioihin. Päätös on jäänyt elämään kutsumanimellä ”Heikan paperi”, ja yhteisen päätöksen henkilöityminen Heikkaan teki hänestä konservatiivien maalitaulun.

Toisen työryhmän tehtäväksi tuli selvittää uuden parisuhdelain seurauksia kirkolle. Heikka olisi jo tuolloin halunnut siunata kaikki parit, mutta kirkko ei ollut siihen valmis. Vuosien valmistelutyön jälkeen piispat saivat aikaan esityksen vapaamuotoisesta rukouksesta samaa sukupuolta olevien parien puolesta ja kanssa. Askel oli pieni, mutta se mursi padot.

Toivon piispa on kiinnostava katsaus kirkon lähihistoriaan ja sen sisäisiin ja ulkoisiin muutosvirtoihin. Teos etenee kolumnin mittaisin, otsikoiduin alaluvuin, mikä tekee lukukokemuksesta sujuvaa ja koukuttavaakin. Kriittisyydestään huolimatta Heikka ei ole luopunut tulevaisuudenuskosta. Tulevaisuutta rakennetaan nyt. Vääjäämätön muutos ei ole vain eikä edes ensisijaisesti uhka, vaan mahdollisuus. 

Päivi Vähäkangas on teologian tohtori ja Munkkiniemen seurakunnan kirkkoherra.

Mikko Heikka: Toivon piispa. Väyläkirjat 2024, 254 sivua.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 8/2024. Kanavan voit tilata täältä.