David Lynch toi maalauksensa Pariisiin
Elokuvaohjaajana tunnetuksi tullut David Lynch aloitti uransa kuvataiteilijana. Nyt hänen tuotantonsa on esillä Pariisissa.
Odotus, lava on tyhjä. Syntetisaattorin taakse ilmestyy vinosti hymyilevä David Lynch, harmaa tukka pystyyn kammattuna. Minimalistisen musiikin tunnelmassa on jotain tuttua, uhkaavaa. Lynchin ilme tuskin värähtää, vain sormet kai liikkuvat. Kappaleiden välissä mies mutisee pieniä kertomuksia, joiden surrealistiset juonet unohtuvat heti. Muutaman kappaleen jälkeen hän katoaa sermin taakse kuin haamu.
The Air is on Fire Pariisin Fondation Cartierissa on tähän asti laajin katsaus elokuvaohjaajana tunnetun 61-vuotiaan David Lynchin kuvataiteeseen: satoja töitä 60-luvulta tähän päivään, maalauksia, pieniä piirustuksia, kuvitettuja tulitikkuaskeja, valokuvia ja jopa kokonainen kalustettu huoneisto, jonka Lynch on tehnyt maalauksensa perusteella näyttelyä varten. Myös muusikko-Lynch on nostettu näkyviin.
Näyttelyohjelmaan kuuluu lisäksi lyhytelokuvia, performansseja ja konsertteja. Harva tietää, että unenomaisista elokuvistaan tunnettu Lynch aloitti uransa kuvataiteilijana.
Elokuvantekijä tuulen armosta
Tarina menee näin: vuonna 1967 kuvataiteen opiskelija David Lynch on valmistautumassa Pennsylvanian kuvataideakatemian maalaus- ja veistoskilpailuun. Kilpailutyöksi hän on valinnut taulun, jossa on vihreitä, synkkiä kasveja. Hän tarkkailee tauluaan opiskelija-ateljeen nurkassa, kun hän äkkiä kuulee tuulenpuuskan ja näkee taulunsa liikkuvan. Ajatus syntyy laittaa taulu liikkumaan, lisätä ääni. Hän päättää tehdä uuden kilpailutyön, minuutin pituisen maalausanimaation The Six Men Getting Sick.
Vuosia myöhemmin syntyy ensimmäinen varsinainen elokuva, Eraserhead (1977), joka nostaa hänet kulttimaineeseen. Suuren yleisön tietoisuuteen hän pääsee elokuvalla Elephant Man (1980). Loppu on historiaa. Teattereissa nähdään muun muassa Blue Velvet (1987), Sailor and Lula (1990), Lost Highway (1997), Mulholland Drive (2001) ja Suomessa pian ensi-iltansa saava Inland Empire (2007). Monet muistavat hänet myös parhaillaan uusintana pyörivän Twin Peaks -televisiosarjan tekijänä.
Muut kuvat jäivät elokuvan varjoon. Varjossa ne olisivat vieläkin, jos Fondation Cartierin johtaja Hervé Chandes ei olisi sattunut näkemään niitä Lynchin kotona. Kasoittain kuvavirtaa, ideoita, 60-luvulta tähän päivään. Nämä on saatava näytille! David Lynch innostuu ajatuksesta ja alkaa suunnitella näyttelyä yhdessä Chandesin kanssa. Hän innostuu jopa niin, että puuhaa paikan päällä uusia maalauksia vielä viikkoa ennen avajaisia.
Kandinskystä kärpäsiin
Kuvien kirjo on laaja. Kauniita mustavalkovalokuvia teollisuusmiljöistä ja lumiukoista, voimakkaita muotokuvia vailla nimeä, kollaaseja irrallisista ruumiinosista hämärissä huoneissa. Geometrisiä kuvioita muistilapuilla, Kandinsky-tyylisiä piirustuksia, paksusti maalattuja surrealistisia tauluja. Naisen nimi ja puhelinnumero, alla punaiseksi väritetty neliö.
Kuviin liitetyt tekstit tuovat niihin omanlaistaan selitystä. Teksteissä toistuvat usein sanat Dog, Ant, Bee. Esimerkiksi teoksessa nimeltä Bee Board mehiläisenraadot on laitettu taululle siisteihin riveihin ja jokaiselle niistä on annettu nimi.
”Ystäväni Jack Nance työskenteli hotellissa yövahtina, ja kun hän avasi erään tyhjän huoneen oven, hän löysi kymmenentuhatta kuollutta mehiläistä. Hän täytti niillä nenäliinarasian ja lähetti ne minulle. Niistä mehiläisistä tein taulun. Se vastasi ajatustani eräänlaisesta japanilaisesta kompositiotaiteesta. Kun laittaa mehiläisiä tai mitä tahansa esille taululle, ne näyttävät samalla erilaisilta ja samanlaisilta. Lopulta ne kaikki muistuttavat toisiaan, mutta niillä on kaikilla eri nimi”, Lynch pohtii.
”Jos katsotte mehiläistä, joka nimi on Riley, mehiläinen saa tietyn persoonallisuuden. Mehiläisestä nimeltään Bob tulee heti ainutlaatuinen.”
Selittämätön vieraus
Bob-nimi löytyy muistakin töistä, usein väkivaltaisissa yhteyksissä. Bob rakastaa Sallya, kunnes tämä on sininen kasvoiltaan, Bobin unessa on koiran pää, pitkä käsivarsi, purukumi ja verta, Bob vastaa lapulle kirjoitetussa dialogissa kysymykseen, mitä väriä tulee käyttää.
Turha kysyä, kuka Bob on. Mistä kumpuavat nämä kuvat, hyönteiset, puut, vääristyneet suhteet, sanat?
Lynch ei halua selittää, myhäilee, sanoo ettei tiedä. Kun psykologi ilmoitti hänelle ensitapaamisessa, että jos jatkat käyntejä, saat selityksen siihen, mistä kuvat tulevat, käynnit loppuivat siihen.
Taiteilijan tahdosta missään teoksessa ei ole vuosilukua. Menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan sekoittuminen ja juonen monitulkintaisuus on tuttua Lynchin elokuvia katsoneille. Kaikissa teoksissa on läsnä elokuvista tuttu vieraus, sama häilyvyys tunnistettavan ja tunnistamattoman välillä, sama outo huumori.
Näyttelyn jälkiefekti on sama kuin elokuvien jälkeen: kaikissa kasvoissa näyttää hetken olevan jotain perustavanlaatuisesti vinossa. Avajaisvieraiden keskellä kohoaa David Lynchin vaikuttava silhuetti. Hän on innoissaan kuin lapsi.
”Ehkä näyttely kiertää tämän jälkeen muissakin maissa. Ehkä Suomessakin, silloin voisin tavata Aki Kaurismäen,” hän virnistää.
Teksti Anuliina Savolainen (STT)
Aiheesta lisää
Fondation Cartier
Wikipedia: David Lynch (suom.)
Wikipedia: David Lynch (engl.)
David Lynch Homepage
Internet Movie Database: David Lynch