Suurempi kuin koskaan

Oli jo aikakin.

Englantilaispianisti Zoe Rahman on kolunnut lähes kaikki merkittävät kansainväliset jazzfestivaalit Japanista Kuwaitiin ja Ranskasta Sri Lankaan. Myös Norjassa, Virossa ja Ruotsissa hän on esiintynyt. Silti hän ei ole vielä soittanut Suomessa.

Se muuttuu viimein, kun nykyjazzin kärkikaartiin kuuluva Rahman (s. 1971) saapuu Tampere Jazz Happeningiin, mukanaan suuri kahdeksanhenkinen kokoonpanonsa. Yleensä hän keikkailee yhdessä basistin ja rumpalin kanssa.

Oktetti soi myös hänen uusimmalla albumillaan Colour of Sound, jota pidetään Rahmanin palkitun levytysuran kunnianhimoisimpana teoksena.

”Pianon huippulahjakkuus yllättää joka käänteessä”, kirjoitti The Guardian neljän tähden arviossaan.

Ensimmäisen trioalbuminsa The Cynic Rahman julkaisi jo vuonna 2001, mutta viime vuonna ilmestynyt Colour of Sound lähes triplasi trion.

”Isolla bändillä kiertäminen on ollut fantastista, koska olen pystynyt esittämään sävellyksiäni tavalla, joka ei ole ollut aikaisemmin mahdollista”, Rahman kertoo puhelimessa kotoaan Lontoosta.

Hän sanoo suorastaan rakastavansa klassista jazztrioa, mutta on hän soittanut myös kvintetissä ja kvartetissa sekä levyttänyt duolevyn yhdessä veljensä kanssa. Nyt on kuitenkin oikea aika entistä suuremmalle soundille. Rahmanille piano on orkestraalinen instrumentti, ja hän haluaa lavalle saman kuin levylle.

Pienissä kokoonpanoissa on kyse tietenkin myös rahasta: pelkästään basistin ja rumpalin kanssa keikkailu tulee huomattavasti halvemmaksi kuin kahdeksan muusikon kanssa kiertäminen. Ja onhan se myös käytännöllisempää.

”Johdan yhtyettäni, joten myös rahoitan tätä projektia, mutta teen mitä voin, että saan mukaani parhaat muusikot ja asiat järjestymään.”

Rahman varttui West Sussexin Chichesterissä, joka sijaitsee noin puolentoista tunnin junamatkan päässä Lontoosta. Hänen mukaansa pikkupaikkakunnalla ei juurikaan ollut kulttuurielämää – lukuun ottamatta vuosittaista musiikkifestivaalia paikallisessa tuomiokirkossa. Siellä Rahman esiintyi lapsena yhdessä musikaalisten sisarustensa kanssa.

”Vanhempani ostivat kotiimme pianon. Se oli erittäin halpa piano, jonka he yhtenä päivänä vain kantoivat huoneeseen koristeeksi. Eivät he silloin uskoneet, että kukaan ikinä soittaisi sitä.”

Rahman istui pianon ääreen ollessaan vasta noin nelivuotias – isosiskonsa innoittamana. 11-vuotiaaksi asti hän matkusti joka lauantai Lontooseen klassisen musiikin soittotunneille maineikkaaseen Royal Academy of Music -oppilaitokseen.

Muun muassa kitaran ja huilun soittamista opiskelleen Rahmanin mielestä piano valitsi hänet eikä toisinpäin. Jazzin hän kyllä valitsi itse. Se tapahtui vasta teini-iässä.

”Jazz vain kuulosti jännittävämmältä kuin klassinen musiikki. Kun näin soittajat improvisoimassa baarissa, jossa oli tietynlainen tunnelma, olin että ’vau, tätä minäkin haluan tehdä’. Miten he oikein osaavat soittaa lukematta nuoteista tai että kukaan on kertomassa, miten soittaa”, Rahman sanoo ja naurahtaa.

Hänestä se oli ihmeellistä. Improvisaatio kuuluu oleellisesti hänen jazzkeikoilleen, vaikka melodiset kappaleet on sävelletty ja sovitettu tarkasti kulloistakin kokoonpanoa varten.

”Tunnemme toisemme entuudestaan, joten pystymme improvisoimaan riippumatta siitä, mitä nuottivihkoihin on kirjoitettu. Juuri se on minulle konserttien jännittävin elementti.”

Esimerkiksi rumpali Gene Calderazzon kanssa Rahman on soittanut jo yli 20 vuoden ajan, kun taas pasuunaa soittava Rosie Turton tuli mukaan vasta Colour of Sound -albumin myötä.

Jazzille tyypilliseen tapaan Rahmanin oktetin muusikoilla on omat soolouransa, jonka lisäksi he soittavat lukuisissa muissa kokoonpanoissa.

Esimerkiksi kontrabasisti Alec Dankworthia on kuultu muun muassa Dave Brubeckin ja Ginger Bakerin yhtyeissä, rumpali Calderazzoa puolestaan Julian Siegelin kvartetissa.

Aikataulullisista päällekkäisyyksistä johtuen Suomeen nyt saapuva oktetti on vain puoliksi sama kuin Colour of Sound -levyllä.

Mutta tuleeko orkesterinjohtaja koskaan kateelliseksi muusikoidensa viennistä?

”Hyvänen aika sentään! En todellakaan!”

Mustasukkaisuuteen ei ole mitään syytä. Oikeastaan Rahman on ylpeä ja jopa hämmästynyt siitä, että hän on saanut kasaan niin ilmiömäiset muusikot.

”He ovat kaikki kiireisiä kiertuemuusikoita, ja heillä on omat mahtavat projektinsa ja he julkaisevat omia levyjään. On oikeastaan todellinen kunnia päästä soittamaan heidän kanssaan”, orkesterinjohtaja sanoo.

Sitä paitsi onhan hän itsekin soittanut­ monissa muissa projekteissa. Yhteistyökumppaneita on Yoko Onosta Martha Wainwrightiin ja Natacha Atlasista Courtney ­Pineen.

Jälkimmäisestä Rahmanille tuleekin mieleen, että ehkä hän on sittenkin esiintynyt Suomessa kerran aikaisemmin, saksofonisti Courtney Pinen yhtyeessä Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltassa vuonna 1998.

Helsingin Sanomat kirjoitti tuolloin keikasta: ”Hillitön evripadimeininki.” 

Tampere Jazz Happening 31.10.–3.11. Zoe Rahman Octet Pakkahuonella sunnuntaina 3.11. Lisätietoa: tamperejazz.fi