Berndt Arell jättää Kiasman: Museosta ei voi tehdä virastoa
Berndt Arell jättä Kiasman keväällä, mutta jatkaa työtä ARS 11 -näyttelyn toimikunnassa. Kuva Kaisa Rautaheimo
”Kiasma oli minulle unelma, joka täyttyi”, Berndt Arell kirjoitti museonjohtajan blogissaan syyskuussa, jolloin hänen lähtönsä museosta julkistettiin.
Samassa tekstissä hän totesi: ”Tunnen saaneeni paljon aikaan. Itse asiassa tunnen, että olen tehnyt enimmän osan siitä mitä toivoinkin saavani tehdä.”
Tapaan Berndt Arellin ja sanon, että en usko jälkimmäiseen lauseeseen. En usko, että hän erosi virasta, koska tehtävä oli suoritettu.
Arell hymyilee. Keskustelusta tulee pitkä. Arell puhuu sivistynein ilmaisuin, mutta myöntää suoraan, että blogissa tuli vähän kaunisteltua. Unelma ei monelta osin täyttynyt.
”Kiasman johtajalla on vastuu kaikesta, mutta ei todellista valtaa päättää asioista. Kyse ei ole ihmisistä vaan rakenteista.”
”Elinvoimainen kulttuurilaitos ei voi ongelmitta toimia valtion virastona. Nykytaiteen museon kohdalla se kärjistyy.”
”Minulla ei enää ollut kärsivällisyyttä odottaa. Haluan tehdä työtä, jossa näen tulokset nopeammin.”
Keväällä Berndt Arell siirtyy Svenska kulturfondenin, suomenruotsalaista kulttuuria vaalivan ja rahoittavan säätiön johtoon.
”Minua varoitettiin”
Valtion taidemuseo on valtion virasto. Sen alaisena toimii kolme museota, Ateneum, Sinebrychoff ja Kiasma, sekä Kuvataiteen keskusarkisto. Hallinnollisesti Kiasma on siis yhden valtion viraston osasto.
Berndt Arell haki Kiasman johtajaksi kahdesti. Tehtävän rajoitukset eivät voineet tulla yllätyksenä?
”Minua varoitettiin niistä, mutta en halunnut uskoa. Halusin niin kovasti työskennellä nykytaiteen alueella.”
Jo Berndt Arellin edeltäjä Tuula Karjalainen suomi julkisuudessa päättäjiä Kiasman toimintamahdollisuuksien kuihduttamisesta.
Nykytaiteen museo sai kymmenen vuotta sitten korotetut määrärahat toimintansa alkuun saattamiseksi. Kun alkuvuodet olivat ohi ja rakennuksen uutuudenviehätys hyödynnetty, edessä oli lähinnä vain vaatimuksia: Kävijämäärä on pidettävä korkeana, mieluiten kasvatettava sitä, vaikka toimintarahaa on enää 40 prosenttia siitä, mitä oli alussa. Jos tavoitteeseen ei päästä, määrärahaa vähennetään entisestään.
”Näin kävi vuonna 2007”, Berndt Arell sanoo.
Jos taas jokin Kiasman näyttely tuottaa erityisen hyvin, raha ei jää museolle, vaan menee valtiolle. Valtio ehkä myöntää jotain takaisin Valtion taidemuseolle, ehkä ei. Ylijohtaja taas päättää, mikä viraston museoista sitä eniten tarvitsee. Se ei välttämättä ole Kiasma.
”Kiasma näivettyy, ellei siitä tule itsenäistä”, sanoo Berndt Arell. ”Nykytaide on luonteeltaan sellaista, että kentällä tarvitaan nopeita päätöksiä. Osana valtion virastoa museon toiminta on jäykkää ja hidasta, ja päättäjät ovat kaukana.”
Lue lisää Berndt Arellin ajatuksia Kiasmasta Suomen Kuvalehden numerosta 45/2009 (ilm. 6.11.).