Babar, ­kolonialisti?

Säännöllisin väliajoin puhkeaa kriittisiä keskusteluja lastenkirjaklassikoiden aatemaailmasta. Näiden taisteluiden vanha sotanorsu on Babar. Hahmon suhteesta kolonialismiin on keskusteltu ainakin 40 vuotta.

Jotain kestävää kirjoissa on, sillä Art House julkaisi juuri uuden suomennoksen kaikkien aikojen ensimmäisestä Babar-kirjasta. Babarit on suunnattu suurin piirtein alle kouluikäisille.

Ensimmäisen Babar-kirjan julkaisi ranskalainen Jean de Brunhoff vuonna 1931. Hänen kuolemansa jälkeen tarinoita ryhtyi kirjoittamaan ja kuvittamaan poika Laurent de Brunhoff. Isä ehti tehdä seitsemän kirjaa, poika teki useita kymmeniä.

Tarinan alussa on tragedia. Nuori Babar-norsu elelee onnellisena, kunnes metsästäjä ampuu hänen äitinsä. Babarista tulee yksi lastenkirjallisuuden lukemattomista äidittömistä lapsista.

Babar vaeltaa kaupunkiin ja kohtaa siellä auttajansa vanhan rouvan. Tämä antaa Babarille rahaa vaatteita varten ja ostaa tälle auton.

Kun Babar palaa kotikonnuilleen, kuningas on juuri kuollut. Norsut vaikuttuvat Babarin vaatteista ja autosta ja päättävät tehdä hänestä norsujen kuninkaan. Babaria ihailevilla norsuilla ei itsellään ole vaatteita.

Mikä tässä on kolonialismia? Babarin valtakunta on toki itsenäinen. Mutta norsukuninkaan vallan oikeutus perustuu siihen, mitä hän sai kaupungista: vaatteita, tyyliä, auton, kulttuuria. Kaupunki edustaa selvästi Ranskaa, Babarin valtakunta Afrikkaa.

Kirja, jossa valtaan pääsee pukeutumalla hienoihin vaatteisiin, tulee todennäköisemmin Ranskasta kuin mistään muusta maasta. Babar-tarinoissa on helppoa nähdä ajatusmalli, jossa arvokkaat asiat ovat Euroopasta. Afrikkalaisten tehtävä on ottaa mallia ja jäljitellä sivistynyttä maailmaa.

Myöhemmissä kirjoissa Babar hankkii muille norsuille vaatteita ja rakennuttaa teatterin ja suoria katuja. Hän ikään kuin eurooppalaistaa Afrikkaa. Babarin hankkeiden estetiikka tulee selvästi Euroopasta, ei esimerkiksi mistään afrikkalaisten omista traditioista.

Kuningas Babarin voi nähdä afrikkalaisen siirtomaan valtionpäämiehenä, joka on koulutettu Ranskassa ja johtaa maataan sieltä saatujen oppien perusteella.

Ei siis ihme, että Babar-tarinoissa on toistuvasti havaittu kolonialismin henkeä. On kuitenkin tärkeää huomata, millaista henkeä. Babar-kirjat eivät edusta sellaista kolonialismia, jossa ryöstetään resursseja toisilta mailta ja alistetaan niiden asukkaita.

Jos Babar on kolonialisti, hän on hyvin valistuksellinen kolonialisti. 1930-luvun Ranskassa pohdittiinkin usein sitä, miten siirtomaita tulisi hallita.

Lastenkirjojen ideologia on aihe, joka tunnetusti ärsyttää joitakin ihmisiä. Se kerää hekottelevia kommentteja, joissa kenties mainitaan Aku Ankalta puuttuvat housut tai kysellään, millaiset työajat seitsemällä kääpiöllä oli.

Tällaiseen ihmettelyyn voi vastata ainakin kahdella pointilla. Ensiksikin ideologia toimii aina tehokkaimmin nimenomaan silloin kun jokin vaikuttaa olevan kaiken ideologian­ ulkopuolella. Juuri siksi, että lastenkirjat ja lastenkulttuuri edustavat ihmisille ihania muistoja, viattomuutta, sadun lumoa, ikuista viisautta ja muuta sellaista, niiden aatemaailma pääsee jauhamaan erityisen suurella voimalla.

Toisekseen hyvin harva lukisi lapselleen huolta vailla ihan mitä tahansa vanhojen lastenkirjojen kohtia.

Toki Babarin suosion syyt ovat muualla kuin siirtomaapolitiikan estetisoinnissa.

Norsuhahmoissa on selvästi jotain vetoavaa. Norsuista tulee lapsille ehkä ensimmäisenä mieleen suuri koko ja niihin saatetaan liittää kömpelyys. De Brunhoffin norsut ovat vähän viattoman, vauvamaisen, jopa hieman höpsön oloisia.

Moni epäilemättä ostaa lapselleen tai lastenlapselleen Babar-kirjan nostalgisten lapsuusmuistojen innoittamana. Toinen kysymys sitten on, kuinka paljon lapsille kannattaa lukea oman lapsuuden suosikkikirjoja. Lapsuus ja lasten maku muuttuvat sadan vuoden aikana kuten kaikki muukin kulttuurissa. Jos nelivuotiasta ei kiinnosta sympaattisen norsun seikkailut, se ei välttämättä johdu politiikasta. 

Jean de Brunhoff: Babar – tarina pikku norsusta. Suomentanut Marja Luoma. 48 sivua. Art House, 2025.