Melkein eksoottista

ooby Dooby, Doo Wah Diddy, Friduna skikuna ja niin edelleen. Rockin historia on pullollaan biisejä, joissa on niin hyvä meininki, että yleisessä käytössä olevat sanat eivät riitä sitä kuvailemaan.

Zangoma-yhtyeen Chimbilimbili kuulostaa poikkeuksellisen vahvalta taikasanalta. Se on jotain Sambiassa puhuttua kieltä ja tarkoittaa luultavasti ”leimuavaa tulta”. Tärkeintä on kuitenkin sanasta välittyvä fiilis.

Chimbilimbili on äärimmäisen valoisa ja tarttuva rock-kappale. Se svengaa eikä siinä ole mitään turhaa. Siinä olisi ainesta enempään kuin pieneksi alakulttuurihitiksi.

Tamperelaisen Zangoman laulaja Waina Kolomwe on kotoisin Sambiasta. Basisti Riku Pirttiniemi ja rumpali Miikka Heikkinen soittavat myös psykedeelisessä Death­ Hawks -yhtyeessä. Kitaristi Ville Salosta voi kuulla muun muassa Mara Ballsin levyillä.

Zangoma (noitatohtori, parantaja) sanoo soittavansa zamrockia, Sambiassa etenkin 1970-luvulla suosittua musiikkia, jossa paikalliset tyylit yhdistyivät funkiin, jytään ja muihin tuolloin ajankohtaisiin juttuihin. Kyse on siis menneisyyden rahtaamisesta nykyhetkeen.

Nykyään vain harvat asiat ovat eksoottisia muuten kuin ajatuksen tasolla. Afrikkalaisten, eteläamerikkalaisten ja kaakkoisaasialaisten bändien vanhoista levyistä on julkaistu uusintapainoksia ja kokoelmia jo vuosikymmenien ajan. Niitä ovat voineet hankkia kaikki, jotka kahlaavat kaulaansa myöten rockissa tai muuten vain hamuavat jotain erottuvaa.

Myös zamrockiin on helppo tutustua levyiltä ja suoratoistopalvelujen kautta. Aloittaa voi vaikkapa WITCH-yhtyeestä, joka oli Sambian suosituin bändi 1970-luvulla.

Zangoman ensimmäisen albumin ongelmat ovat aika helposti osoitettavissa. Retrotyyli ja -soundi ovat syvällä soittajien sormissa ja sydämissä, mutta esitykset tuppaavat olemaan turhan siistejä. Sama pätee laulaja Kolomween.

Ego-kappale kuulostaa Lenny Kravitzin tai Red Hot Chili Peppersin hengettömältä hylkyraidalta. Hauska ZOMBI pörisee ja kulkee mutta liian hallitusti ja täysijärkisesti. Sen rinnalla Black Sabbathin Paranoid on todella pahaa musiikkia.

Storytellerin ja Picture of Hopen aikana ei tapahdu juuri mitään. Vain muuta mate­riaalia vapaampi ja hapokkaampi Ekosulile-päätösraita yltää Chimbilimbilin tasolle.

Chimbilimbili ja Ekosulile eroavat muista levyn kappaleista myös siten, että ne pakenevat määritelmiä. Ehkä Zangoman kannattaisi unohtaa itsensä karsinointi ja keskittyä tekemään jotain omaa.

Rock voi edelleen olla rajaton riemu. Kierrättää kannattaa ihan muualla. 

Zangoma: Faka Mulilo. Svart Records, 2025.