Pienet selviytyjät

Terävä-älyinen toimittaja jahtaa karhukaisten mysteeriä maailman eri kolkissa, kohdaten merkillisiä sattumuksia ja odottamattomia tuttavuuksia. Kyseessä ei kuitenkaan ole Tintti-sarjakuvien tarina, vaan tiedonhaluinen seikkailijahahmo karhukaisten kintereillä on toimittaja-kirjailija Suvi Auvinen.

Tarinallisessa tietokirjassaan Maailman viimeinen eläin Auvinen osoittaa kykynsä käsitellä vakavia asioita viihdyttävästi.

Karhukainen on mikroskooppisen maailman julkkis, sanoo Auvinen. Söpö ulkomuoto vetoaa ihmisiin.

Eläin näyttää nallekarkin, ryppyisen nahkasohvan ja pölynimuripussin risteytykseltä, Auvinen kuvailee.

Karhukainen on tunnettu myös kestävyydestään ja kyvystään sopeutua olosuhteiden äärimmäisiinkin vaihteluihin. Auvisen kirjassa karhukaisen sitkeys vertautuu ihmisen resilienssiin. Pieniin asioihin keskittyminen tuo turvaa yksilön elämän haasteiden ja kuohuvan maailman äärellä.

On ollut melkoinen urakka sovittaa yhteen karhukaisten historia ja tutkimus, nykymaailman sotaisten tapahtumien ja ympäristötuhon viitekehys ja vielä äärimmäisen herkkä omaelämäkerrallinen aihe, selostus puolison masennuksesta. Enimmäkseen Auvinen onnistuu hyvin, liikkuen­ mikroskooppisesta planetaariseen.

Hetkittäin tiedon ja kuvitelman rajan sekoittuminen menee epätarkaksi tunnelmoinniksi. Riippuu lukijasta, kokeeko tyylin miellyttäväksi vai kiusalliseksi. Tietokirjaksi teos on poikkeuksellinen ennen kaikkea siksi, että tietokirjailija tunnustaa tarvittaes­sa auliisti oman tietämättömyytensä ja paljastaa tiedon keräämisen prosessiluonteen, jatkuvan muuttuvuuden.

Kun kieli joustaa kaunokirjallisesti, ajattelevan ihmisen suhde ympäristöönsä saa olla muutakin kuin tarkan luonnontieteellisen tiedon käsittelyä. Auvisen ympäristöajattelu on tunteellista, jopa sadunomaista: Sammalta nähdessäni olin salaa onnellinen. Tiesin, että karhukaisten pieni ja sitkeä väki asuu ympärilläni.

Kirjan puolivälin jälkeen kaikki varsinainen sanottava tuntuu jo tulleen sanotuksi. Toisteisuutta tulee. Kirjan viimeisissä luvuissa on ennalta-arvattavia asetelmia, teemojen ja tunnelmien paketoinnin tuntua.

Auvinen pystyy kuitenkin punomaan kuvitteelliset ja tiedolliset ainekset kelpo kokonaisuudeksi. Lopputuloksena on monikerroksinen tarina selviytymisestä.

Vaikka en joka hetki aivan varauksetta pitänyt kerronnan tyylistä, lukukokemus jätti lämpimän tunnun. Kirja opettaa elämänmyönteisyyttä, jota ajassamme juuri nyt tarvitaan. 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. 416 sivua. Gummerus, 2026.