Yhtä­ suurta näytelmää­

Wes Andersonin uutuus Asteroid City on tyylikäs mutta ikävä.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen

Wes Anderson on luonut elokuviinsa oman, oitis tunnistettavan maailmansa. Väriskaala on aina sama, murrettuja värejä kartetaan. Perspektiivi on lattea, ulospano asetelmallista ja nukkekotimaista.

Hahmot ovat sarjakuvamaisen laitettuja. He ovat karikatyyrejä, psykologinen realismi ei tule kuuloon. Siitä oli pilkahduksia The Royal Tenenbaumsiin (2001) asti, ei enää.

Monet näistä piirteistä muistuttavat toki Aki Kaurismäen­ ja Jim Jarmuschin tyyliä, samoin henkilöiden lakoninen ja tarkoituksellisesti hyvin kirjallisen kuuloinen puhetapa. Jäykkyys on esteettinen valinta ja myös ideologia.

Näiden elokuvantekijöiden maailma joko kutsuu puoleensa tai ei. Kaurismäki ja Jarmusch ovat kulttiohjaajia, Anderson puolestaan on flirttaillut Holly­woodin valtavirran kanssa ja koonnut porukkaansa maailman tunnetuimpia tähtiä.

Asteroid Cityssä Wes Andersonilla on vapaammat kädet kuin koskaan. Hän on hylännyt tarinan tyystin. Elokuva ei pyri tempaamaan mukaansa.

Näin ronskia metakerrontaa näkee harvoin edes teoksissa, joiden levitys jää asianharrastajien festivaalinäytöksiin. Asteroid City on maailmanlaajuisen jakelun saava elokuva, jossa on huikea liuta tähtiä: Scarlett Johansson, Tom Hanks, Tilda Swinton, Adrien Brody, Willem Dafoe ja monta muuta.

Kehyskertomuksena on televisiolähetys, jossa seurataan teat­teriesityksen valmistelua New Yorkissa 1950-luvulla. Sen on kirjoittanut suuri näytelmäkirjailija (Edward Norton), jonka asuvalinnat ja jopa istuma-asento ovat kuin suoraan Wes Andersonin omista promokuvista.

Suurin osa elokuvasta on tätä näytelmää mystisesti ikään kuin oikeilla paikoilla, futuristisessa aavikkokaupungissa ydinkoealueen naapurissa. Nukkekotimaisissa parakkitaloissa asuvia hahmoja yhdistää kaupungissa järjestettävä nuorten tähtitieteilijöiden tilaisuus. Dialogissa teemoiksi nousevat suru ja ajan rajallisuus.

Kukaan ei nouse päähenkilöksi. Asioita tapahtuu, kunnes elokuvan ilmoitetaan loppuvan. Eteneminen on sikäli tarkkaa ja selkeää, että näytösten vaihtumisetkin ilmoitetaan katsojalle erillisinä ruutuina.

Keinotekoinen kaupunki tarjoaa Andersonille mahdollisuuden riisua näyteltyjen hahmojen ympäriltä konkreettinen maailma. Espanjassa kuvatut maisemat sekoittuvat tietokoneilla luotuihin lavasteisiin. Kun tapahtumiin heitetään ufon laskeutuminen, tuntuu jo, ettei millään ole painoarvoa.

Hahmo voi äkkiä kysyä, onko hän kuvassa, tai sanoa, ettei ymmärrä näytelmää. Toinen hahmo vastaa, että älä välitä, näyttele vain. Sama ohje kai kuuluu yleisöllekin: älä kysy, katso.

Taide-elokuva on epämääräinen käsite, mutta Asteroid City on varmuudella taide-elokuva, koska ei se ainakaan viihdettä ole.

Jotkut näyttelijät saavat hahmoihinsa ripauksen kosketuspintaa. Heihin ei kuulu Jason Schwartzman, jonka esittämä sotavalokuvaaja ja yksinhuoltaja ei kerro lapsille äidin kuolemasta. Rupert Friendin laulava lehmipoika ja Maya Hawken opettajatar iskevät romanttista kipinää.

Andersonin alleviivaava nokkeluus ja kai tavoiteltu haikeus eivät kohtaa. Hyvällä tahdolla voi sanoa, että Asteroid Cityssa on samaa kuin Charlie Kaufmanin loisteliaassa Synecdoche, New Yorkissa. Siinä päähenkilön, masentuneen näytelmäohjaajan, elämä muuttui lopulta näytelmäksi.

Anderson tuntuu kertovan itsestään. Ei vain ole kovin kirkas havainto todeta elämän olevan outo näytelmä. Kun metakerrosten alta ei paljastu mitään, herää pelko, että koko Asteroid City on hätähuuto: apua, olen kadonnut hermeettiseen takapuoleeni. 

Wes Anderson: ­Asteroid City. Elokuvateattereissa 9.6. ★★