Alkemisti iskee silmää

Kristusmainen ja lapsenomainen hahmo saapuu yhteiskuntaan, jonka itseriittoiset vallanpitäjät tehtailevat Jeesus-patsaita. Sammakot ja rupikonnat tulkitsevat näytelmän Meksikon kolonisaatiosta. Ihmiset pyrkivät vuorelle, jonka huipulla on tarjolla kaikki vii­saus. Matkalla sinne he sortuvat runouden ja huumeiden viettelyksiin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro Jodorowskyn näyttelemä lierihattuinen Alkemisti muuttaa paskaa kullaksi ja antaa varteenotettavia elämänohjeita.

The Holy Mountainin juonta on turha yrittää selittää. Koko elokuvaa ei oikeastaan pitäisi olla olemassa. Ei ole järkevää yrittää paketoida uskontojen keskeistä sisältöä elokuvaksi ja esittää sitten sen jyräävä oma maailmanselitys. Ei, vaikka valttikorttina olisi silmää iskevä huumori.

Ehkä teosta pitäisi lähestyä rituaalina. Ainakin sen keskeinen avain on chileläistaustaisen avantgarde-monialataiteilija ­Jodorowskyn oma Alkemisti-hahmo, joka pyrkii vapauttamaan toiset auktoriteettien ja oppien kahleista.

John Lennon ja Yoko Ono rahoittivat hanketta, jota veti tuottajana The Beatlesin manageri Allen Klein. Mystikko G. I. Gurdijieffin ja avantgarde-kirjailija René Daumalin inspiroima Jodorowsky sai poikkeukselliset resurssit: Meksikossa kuvattu elokuva maksoi saman verran kuin tuon ajan Hollywood-tuotannot. Symboliikkaan täysillä heittäytyvää elokuvaa ei liene tehty toista kertaa historiassa vastaavalla rahalla eli näyttävyydellä.

The Holy Mountain valmistui 1973, hippihurmoksen vanavedessä. Muutama vuosi aiemmin oli näyttänyt siltä, että elokuva taiteenlajina on räjähtämässä ja Hollywood-viihdeimperiumi luhistuu. Toisin kävi.

Lisäksi Jodorowskyn veijarimaisuus hiersi aikakauden vakavoitunutta poliittista ilmapiiriä vastaan. Kuvasto on myös usein groteskia tavalla, joka tarjosi helpon mahdollisuuden sanoa elokuvalle ei.

Jodorowsky ei silti ollut epäpoliittinen. The Holy Mountainissa viittaukset Latinalaisen Amerikan väkivaltaisiin levottomuuksiin ja histo­riaan ovat suoria, selkeitä ja silti unenomaisiksi kohotettuja.

Poliittinen sisältö tuntuu edelleen rankimmalta osalta elokuvaa. Uskonnon ja taiteen kaupallistamisen kritiikki ovat sivujuonteita.

Jodorowskyn edelliseen elokuvaan, nyttemmin Ylelläkin nähtyyn El Topoon sekä The Holy Mountainiin liittyi pitkään salaperäisyys, jonka taustasyy oli arkinen: riitaannuttuaan ohjaajan kanssa tuottaja-levittäjä Klein esti elokuvien jakelun sekä valkokankailla että kotitallenteina.

Raskaimman sarjan kulttielokuviin liittyy usein tällainen harvinaisuus, että vain vihkiytyneet ovat saaneet aarteen nähtäväkseen. Siinäkö on maineen salaisuus?

Kun The Holy Mountain saa Suomen ensi-iltansa nyt – elokuvaa on aiemmin esitetty ainoastaan arkistonäytöksissä – nousee esille kuitenkin kestävyys.

Maine ei perustu vain tavoittamattomuuteen. Tarot-mystiikka on ehkä laimentunut matkan varrella, mutta huolella toteutetut esoteeriset asetelmat eivät jää hörhöpsykedeliaksi, vaan tuntuvat ajattomilta. Joku voi tulkita elokuvan olevan ­teatteritaustaisen tekijänsä askel situationismista satiirin suuntaan, toiselle se on vain värikäs trippi.

Jämerin voimavara on nykyaikaisen ironian poissaolo. Surrealismi iskee silmää ja paljastaa kätkettyä juhlallisella, lämpimällä ja estottomalla otteella. Suurin viisaus on, ettei maailmaa voi selittää taiteella tai uskonnolla, ainoastaan itse kokemalla. Mikään ei ole niin hoopoa kuin kuolemattomuuden tavoittelu.

Siksi The Holy Mountain on myös haikea katselukokemus. Se on ideoiden ilotulitusta, muistutus sekä elokuvan mahdollisuuksista että elokuvan menetetyistä mahdollisuuksista. Perinne on toki jatkunut Jan Švankmajerin, Roy Anderssonin ja vaikkapa Darren Aronofskyn työssä. Harvat uskaltavat, harvemmat onnistuvat. 

Alejandro Jodorowsky: The Holy Mountain. Elokuva­teattereissa 26.5. ★★★★★