Vaarallisia ja lohduttavia valheita

Unkarilaissyntyisen Ágota Kristófin pimeä, loistava trilogia on tullut päätökseensä. Kolmas valhe jatkaa edellisosien korkeaa tasoa. Tuttua ovat lyhyet lauseet, kielikuvien puuttuminen sekä se, että ihmisiä kuvataan toiminnan kautta. Reaktiot jäävät lukijalle. Jäljellä on myös lyijynraskas tunnelma. Jos joku saa vähän lämpöä, se jää lyhytaikaiseksi. Hyvä on aina jossain toisaalla.

Edellinen osa Todiste jäi tilaan, jossa kaikkea aiemmin kerrottua kyseenalaistettiin.

Kolmas valhe alkaa siitä, kun Todisteen kertoja Lucas on sellissä, koska hänen paperinsa eivät ole kunnossa. Hän kärsii sydänvaivoista. Lucas sahaa mielessään edestakaisin sairaalloisen lapsuuden ja kivuliaan nykyhetken välillä. Muistista puuttuu kuitenkin palasia.

Lucas palaa kotikaupunkiinsa, jossa saa kuulla, että siellä asuva mies voisi olla hänen kaksoisveljensä. Kirjan puolivälissä veli, Klaus, astuu lopulta kuvaan. Hänestä tulee kertoja.

Veljesten eron jälkeen hän etsi pitkään puuttuvaa osaansa, mutta luovutti. Sitten Lucas ottaa yhteyttä.

Lukijalle paljastuu vihdoin, mistä kaikki alkoi. ”En ole vielä löytänyt sopivaa sanaa sen kuvaamiseksi, mitä meille tapahtui. Voisin sanoa draama, murhenäytelmä, katastrofi, mutta päässäni nimitän sitä vain ’tapauk­seksi’ jolle ei ole nimitystä.”

”Tapaus” on akseli, jonka ympärille asiat kiertyvät trilogiassa. Poikien lapsuudessa tapahtui jotain merkityksellistä, mutta he eivät pysty sanomaan mitä, koska olivat niin nuoria. Niinpä tapahtuneesta täytyy rakentaa erilaisia teorioita, ikään kuin ehdottaa, minkälainen menneisyys pojilla voisi olla.

Se, mitä pojille tapahtui, on ”rikos”, joka pitää selvittää. Selvitystyö on vaikeaa, sillä poikkeusoloissa ei ole luotettavia asiakirjoja ja ”etsivä” kylvää itse vääriä johtolankoja. Se puolestaan, joka tietää, pitää tiedon itsellään.

”Valheita. Koko ajan pelkkiä valheita”, eräs keskeinen hahmo sanoo. Trilogiassa valehdellaan ja muunnetaan totuutta. Toiselta veljeltä kysytään, kirjoittaako tämä tosia vai keksittyjä asioita. Hän vastaa, että yrittää kirjoittaa tositarinoita, mutta tietyssä pisteessä tarinasta tulee kestämätön juuri totuuden takia ja silloin sitä pitää muuttaa. Hän sanoo kaunistelevansa kaikkea ja kuvailevansa asioita niin kuin olisin toivonut niiden menevän.

Samasta asiasta kerrotaan eri versioita. Yksi sellainen on tilanne, jossa toinen poika ja aikuinen mies ylittävät rajan kahden maan välillä ja mies astuu miinaan.

Lukijallekin on asetettu miinoja. Kirjoista on mahdotonta rakentaa siistiä kokonaisuutta, jossa kaikki täsmää.

Kirjallisuudentutkija Martha Kuhlman näkee trilogiassa soraäänisyyttä, joka estää lukijaa tulemasta liian tutuksi yhdenkään kertomuksen kanssa.

Pakkaa sekoittavat ristiriitaiset yksityiskohdat. Hahmot ilmaantuvat ja katoavat häiritsevästi. Kaikki häilyy.

Kirjan nimi viittaa harhaanjohtavaan identiteettiin: ihminen ei ole sitä, mitä sanoo olevansa.

Veljesten roolit vaihtelevat. Sepittäjä onkin rehellinen, totuuden puhujasta tulee valehtelija. Veljekset muuttuvat toisikseen. Klaus on menestynyt runoilija, joka käyttää kirjailijanimeä, jossa yhdistelee omaa ja veljensä nimeä, Klaus Lucas. Lucas taas käyttää veljensä nimen väännöstä, Claus. Lucas ja Claus ovat toistensa anagrammeja. Nimien kautta kaksoset yrittävät tuoda poissaolevan läsnä olevaksi. Ero panee heidät tekemään kummallisia asioita.

Trilogia kirjoittaa itseään uudelleen. Todiste muunsi aloitusosaa Isoa vihkoa, Kolmas valhe kumpaakin. Vaikka osat sotivat toisiaan vastaan, se on voimakkaimmillaan juuri kokonaisuutena.

Kristófin mestariteoksesta on hankala saada otetta, mutta se pitää pihdeissään loppuun asti. 

Ágota Kristóf: Kolmas valhe. Suom. Ville Keynäs. 170 s. Tammi, 2023.