Runominä on lukija itse

Kriitikko Vesa Rantama on auttanut ihmisiä runouden ymmärtämisessä jo viisitoista vuotta kirjoittamalla selkeitä ja perusteltuja, teoksia laajastikin kontekstoivia kritiikkejä muun muassa Helsingin Sanomiin. Hänen tekstinsä toimivat kuin avaimina. Esimerkiksi näin voit tämän kirjan lukea, hänen arvionsa näyttävät.

Runominän vuodessa on aivan samanlainen ote, mutta näkökulma on avarampi.

Rantama tunnistaa yleisen puhetavan, jossa harmitellaan runouden olevan vai­keaa. Usein sanojen takana on tunnetta siitä, että runoutta pitäisi lukea ja ymmärtää, ehkä myös uteliaisuutta.

Ei ole vaikeaa, Rantama osoittaa.

Runominän vuoden viesti on se, että ­runon kanssa voi antaa mennä vaan. Tarkkaa ymmärtämistä tärkeämpää on kokea ja ihmetellä.

Vaikeuden mielikuvat voivat olla peräisin koulutuntien lähilukuopeista ja tarkan ymmärtämisen tavoitteesta. On ollut tärkeää eritellä kielikuvatyyppejä, avata niihin kytkeytyviä merkityksiä, tunnistaa jambin ja trokeen rytmit.

Rantaman esseet ovat raikas tuulahdus, joka pyyhkäisee pöydän puhtaaksi. Runoista voi nauttia aivan oman ymmärryksensä ja kokemuksensa rajoissa. Runominän vuosi ei silti väitä, etteikö runouden historian tuntemisella tai vaikkapa metaforien ymmärtämisellä olisi merkitystä. Mitä enemmän runoutta on lukenut, sitä enemmän saa irti aikojen, tekijöiden ja tekstien välisistä suhteista, ja tällaiset oivallukset riemastuttavat lukijaa.

Runon minällä on perinteisesti tarkoitettu runon puhujaa, joka eri aikoina on nähty enemmän tai vähemmän irti tekijästä, jonakin jokaisesta runosta uudestaan konst­ruoitavana abstraktina hahmona. Runominän vuodessa runominä on lukija itse.

Jos haluaa ymmärtää runon minää, on aloitettava omasta minästä, lukijasta, ja annettava itselleen oikeus nauttia runosta haluamallaan tavalla. Tämä voi olla yhtä haastavaa kuin nautinnon salliminen itselleen esimerkiksi kesälomalla: olisihan sitä kotona / töissäkin kaikenlaista…

Runo myös rakentaa minuutta. Luettu runo siirtyy osaksi lukijan kokemusmaailmaa.

Monet runokokoelmat rakentuvat vuodenkierron mukaan nimetyistä osista, miksei sitten runoesseekin.

Vuodenkierto on elämänkulun metafora. Vuoden aikana ehtii tutustua uuteen ihmiseen ja nähdä hänet erilaisissa tilanteissa.

Rantama on inspiroitunut runoilija Mirkka Rekolan (1931–2014) ”vaikeasta mutta ihanasta ajatuksesta”: vuosi on paikka.

Samoin tämä kirja on paikka, joka kestää vuoden, Rantama kirjoittaa. Tämän paikan luomisessa Rantama on todella onnistunut. Hänen tekstinsä luo tilan, jossa on iloa, vapautta ja aina vain uusia ihmeitä.

Osa luvuista alkaa runolla, josta pohdinta laajenee aiheen suuntaan. Joskus lähdetään kaukaakin, kuten luvussa, jossa Rantama muistelee lapsuuden tiedonhimoaan ja etenee runon tapaan välittää tietoa. Tekstissä on lempeää ja leikillistä huumoria.

Runominän vuoden leimallisin piirre on jatkuva ihmetys. Rantama ihmettelee jatkuvasti elämää, sattumanvaraisuuksia ja runon mahdollisuuksia. Jokainen runo on perusluonteeltaan selittämätön ja täynnä potentiaalisia tulkintavaihtoehtoja.

Voiko tämä into olla tarttumatta?

Rantama tuntuu kirjoittaneen silkasta rakkaudesta runojen lukemiseen ja halusta jakaa iloa. Nämä kuulostavat kovin keveiltä perusteilta, suorastaan viihteellisiltä. Viihde taas on monille taiteen parissa työskenteleville kirosana, mutta ajatus runoudesta parhaana viihdemuotona on täysin Runominän vuoden eetoksen mukainen.

Teos on aivan toisenlainen kuin vanhat kirjallisuusteoreettiset runo-oppaat. Se ei esittele kaanonia tai teorioita, jotka ”pitäisi” tuntea. Esseisiin on silti ladattu mieletön määrä tietoa runoudesta. Tällaisen kirjan voi kirjoittaa vain erittäin kokenut ja monipuolinen runouden tuntija.

Jos Runominän vuodella ei jo olisi näin hurmaava nimi eikä Juha Itkonen olisi käyttänyt mainiota sanaparia romaaninsa nimenä, olisi tässä oiva kakkosvaihtoehto: ihmettä kaikki. 

Vesa Rantama on SK:n avustaja.

Vesa Rantama: Runominän vuosi. 303 sivua. Siltala, 2026.