Sodan­jälkeisiä ­ihmisiä

Tommi Kinnusen Kaarna edustaa u­uden polven sota­romaaneja, samoin kuin hänen vuonna 2020 ilmestynyt kirjansa Ei kertonut k­atuvansa (WSOY).

Kinnusen sotaromaaneissa ei ole sankareita. Miehet ovat joko anonyymeja ja epäinhimillisiä pahuuden edustajia tai mieleltään rikki menneitä inhimillisiä yksilöitä. Eniten Kinnunen kirjoittaa kuitenkin naisista.

Ei kertonut katuvansa on Lapin sotien jälkimaisemiin sijoittuva romaani vankileiriltä palanneiden naisten häpeästä. Kaarnassa liikutaan Kuusamossa, Kinnusen esikoisromaanista Neljäntienristeyksestä (WSOY 2014) tutuissa kirjailijan omissa kotimaisemissa.

Tarinan juuren Kinnunen on löytänyt partisaani-iskujen historiasta. Neuvostoliitto teki jatkosodan aikana itä­rajan läheisyydessä sijaitseviin kyliin 45 hyökkäystä, joissa siviilejä tapettiin ja kaapattiin vanki­leireille. Tärkeä ponnin K­aarnan tarinalle on ollut Suomen toiminta sodan jälkeen: kun itänaapuria ei haluttu suututtaa, jätettiin iskujen uhrien kohtalot tutkimatta.

Kinnunen on kirjoittanut ennenkin erinomaisia romaaneja ja ollut muun muassa kolmesti Finlandia- ja kerran Runeberg-ehdokkaana. Kaarna on kenties paras hänen tähänastisista teoksistaan.

Tarina on palasteltu täydel­lisesti. Alussa tutustutaan henkilöihin, kireähermoiseen, muistisairaaseen Lainaan ja hänen lapsiinsa, etelään muuttaneisiin kaksostyttöihin Eevan ja Marjaan sekä leppoisaan, hyväsydämiseen Marttiin. Samalla l­ukijaa pidetään aivan ymmällään. Mitä näille ihmisille oikein on tapahtunut?

Lainan näkökulmasta kerrotaan pääasiassa 1940–1960-lukujen osalta. Sota-aikana syntyneet lapset ovat mukana, mutta he pääsevät ääneen vasta nykyajassa, eläkeikäisinä.

Siskot saapuvat lapsuudenmaisemiin tapaamaan Marttia ja hyvästelemään äitinsä. Silloin Laina on jo menettänyt muistinsa ja puhekykynsäkin.

Leikkaus on upea. Se kuvastaa sotaa infokatkona. Kun aikuiset lapset alkavat puhua, on jo myöhäistä kysyä. Suvun tarinassa on aukko.

Oikeastaan Eevaa ja Marjaa eivät pahemmin menneet kiinnosta. He syyttävät äitiään ilkeydestä ja kodin vihaisesta ilmapiiristä mutta eivät mieti, miksi äidistä on tullut sellainen kuin oli. Lukija kuulee Lainankin version ja ymmärtää, että sota on rikkonut hänessä jotain.

Tyttärien näkemä äiti ei ole se, joka Laina kokee olevansa:

”Se ei ole hän, vaan ulko­kuorta niin kuin vaatteet tai iho. Laina on ihoansa enemmän ja tietää osaavansa olla aivan toisenlainen, kunhan vain joku päivä löytäisi riittävästi aikaa. Kunhan hetkeksi taukoaisi tämä ruoanlaitto, pyykkääminen, veden lämmittäminen. Kun ehtisi istahtaa ja asetella mielen ajatukset järjestykseen.”

Lainan selviytymiskeino on ollut tarina. Asiat menivät niin kuin hän itselleen kertoo. Hän häpeää eikä siksi paljasta tietojaan tapahtuneesta: ”Sen sijaan hän kertoo vieneensä lapset turvaan, mutta eksyneensä metsään ja katselleensa tapahtumia kaukaa. Samalla hän kertoo itsensä toiseksi. Sellaiseksi, jolle ei ollut käynyt kuinkaan ja joka oli selvinnyt kaikesta pelkällä säikähdyksellä.”

Oman kohtalonsa ohella Lainalla on taakkanaan miehensä Antin murtunut mieli. Romaanissa sota on perheiden rikkoja, mielten hajottaja, muistikatko sukupolvien välillä.

Kaarna on osuva symboli ihmismielille. Se on kilpi, jonka henkilöt ovat ajan myötä kehittäneet suojakseen.

Kaarnan lukeminen on kuin elokuvaa katsoisi. Kohtaukset on rajattu tarkasti. Kerronta tarkentuu vuoroin eri henkilöihin ja yksityiskohtiin. Mielenliikkeitä kuvataan dialogin ja toiminnan kautta. Kerronnassa on helppouden tuntu, vaikka aihe on raskas.

Tommi Kinnunen osoittaa jälleen olevansa loistava ihmismielen ja henkisen historian kuvaaja. 

Tommi Kinnunen: Kaarna. 207 s. WSOY, 2024.