Kekkonen keskiössä
Toinen tasavalta -näytelmä muistuttaa, että demokratia on vaarassa tänäkin päivänä, Päivi Ängeslevä kirjoittaa arviossaan.
2
MIN
Kansallisteatterin pääohjaajan Esa Leskisen Ensimmäinen tasavalta (2022) teki kunniaa Suomen ensimmäiselle presidentille K. J. Ståhlbergille ja hänen taistelulleen demokratian puolesta.
Leskisen demokratiasarjan neljäs osa Toinen tasavalta jatkaa Suomen historiaa vuodesta 1944 ja keskittyy presidentti Urho Kekkosen taiturointiin Neuvostoliiton, kansainvälisten konfliktien ja sisäisten poliittisten ristiriitojen puristuksessa.
Suomen tehtävänä on selviytyä, esityksessä kiteytetään.
Niin käy, vaikka tukalat tilanteet seuraavat toisiaan. Idänsuhteiden vankkumattomana ohjenuorana on Paasikiven–Kekkosen linja, joka pohjaa YYA-sopimukseen vuodelta 1948. Neuvostoliitto pitää Kekkosta Suomen ulkopoliittisen linjan takuumiehenä, ja hänen taiteilunsa demokratian säilyttämiseksi saa suorastaan sankarillisia piirteitä.
Samalla esitys muistuttaa siitä, että demokratia on vaarassa tänäkin päivänä.
Uutta tietoa historiasta dokumenttinäytelmä ei varsinaisesti tuo, mutta suomettumisen henkiseksi isäksi ja pääarkkitehdiksi parjatun Kekkosen se nostaa lempeään valoon.
Toinen tasavalta tapahtuu pitkälti Tamminiemessä ja muissa vallan kabineteissa. Janne Reinikaisen nuori Kekkonen osoittautuu piinkovaksi neuvottelijaksi Josif Stalinin (Taisto Oksanen) kanssa. Vesa Vierikon haurastuva Kekkonen elää toden, menneen ja näkyjen rajamailla. Hän herää painajaisiin Stalinista ja keskustelee edesmenneen J. K. Paasikiven kanssa.
Jämeränä Paasikivenä on Jukka Puotila, ja mainio onkin. Valtaosalla näyttelijöistä on huikea määrä rooleja. Puotilalla niitä on kuusi, Kristiina Haltulla jopa yksitoista.
Pyörivien kulissien ja videokuvaajien lisäksi näyttämöllä on suuri videotaulu, johon heijastetaan lähikuvaa näyttelijöiden ilmeistä ja arkistokuvaa historian käänteistä, kuten Tšekkoslovakian miehityksestä ja 1950-luvun perheenäidin modernista keittiöstä.
Muuten hyvinvoinnin kehitys kiteytyy eduskunnan vääntöihin laeista, kuten sairausvakuutuksesta ja lasten päivähoidosta, joita pääsääntöisesti naiset ajavat ja miehet jarruttavat.
Leskisen dokumenttinäytelmässä videokerronta toimii, tai on lähes välttämätöntä. Videotaululle tekstitetään myös tietoa, paljon ja tiiviisti. Lopputuloksena onkin tiivis historian kertauskurssi köyhän Suomen noususta 1980-luvun kulutusjuhlaan. Tästä Leskisen on hyvä jatkaa kansallisen historian käsittelyä nykyaikaan.
Esa Leskinen: Toinen tasavalta. Kansallisteatteri (Vilhonkatu 11, Helsinki) 18.5. asti.