Täydellinen kroppa

2 MIN

Yli 130 vuotta sitten ilmestyneessä romaanissaan Dorian Grayn muotokuva Oscar Wilde kertoi kauniista miehestä, joka on valmis myymään sielunsa pysyäkseen ihastuttavana. Teos muistetaan nuoruuden ja ulkonäön ihailun kritiikkinä. Eräs piirre, joka usein unohdetaan, on päähenkilölle kehittyvä oopiumiriippuvuus.

Ranskalaisen Coralie Fargeatin kirjoittama ja ohjaama The Substance on viihde- ja kauneusteollisuuden maailmoihin sijoittuva satiiri, joka päivittää Wilden juonikuviota Hollywoodiin. Tuntuu lähes uskomattomalta, että näistä asetelmista tehdään elokuva vasta nyt, koska kaikki on herkullisen ilmeistä.

Aikakehys on hieman tärähtänyt: ollaan nykyajassa, mutta monet esteettiset elementit huokuvat 1980-luvun överiyttä. Kenties siksi, että 2020-luvulla ollaan mauttomia eri tavalla, vähemmän vilpittömästi. Tämän ajan hulluuksia on helpompi katsoa aavistuksen vääristävästä linssistä.

Hiipuva tähti Elisabeth (Demi Moore) saa kenkää television treeniohjelmastaan. Elämältä putoaa pohja, koska yksin Los Angelesin näköalahuoneistossaan asuvalla Elisabethilla ei ole muuta kuin työ, joka on yhtä kuin hänen ulkonäkönsä. Elisabethille toimitetaan salaperäistä eliksiiriä. Se on kuin oopiumia, joka aiheuttaa typerryttävän pöhnän lisäksi kirjaimellisen nuorentumisen. Nuorempi, muodoiltaan täydellinen versio on kuitenkin erillinen humanoidi, joka erkaantuu Elisabethin kehosta. Hänen nimensä on Sue (Margaret Qualley).

Ovatko he sama persoona? Fargeat ei ensin anna vastausta, mikä on kihelmöivää. Vinksahtanut äiti–tytär-suhde hajoaa ja Sue alkaa kammoksua Elisabethia, josta tulee Suelle kateellinen. Elokuva syöksyy poskettoman groteskiin kehon tuhoamiseen. Näille ällötyksille ei löydy valtavirran vertailukohtia kuin David Cronenbergin Videodromen ja Kärpäsen visvaisista näyistä.

Repiessään kauneuden palvontaa The Substance menee laitaan asti. Moore tekee elämänsä roolin naisena, joka pärjätäkseen on antanut esineellistää kehonsa. Fargeat antaa myös Qualleyn olla kuvissa puoleensavetävä tavoilla, joiden pinnallisuutta on helppo kritisoida, mutta jotka tässä meidän maailmassamme myyvät.

Tekeekö tämä julmasti tarkka mutta herkutteleva katse The Substancesta vähemmän feministisen? Tarinan ydin on suhteemme kuolevaisuuteen. Siihen kauhuun liittyvä kivunlievitys on ylilyötynäkin tunnistettava tarve. Moraalinen allegoria toimii, koska Fargeat oikein alleviivaa, miten eläimellisiä reaktioita trikookehot ja rinnat herättävät. Hänen elokuvansa kehtaa olla myös hyvin hauska. 

Coralie Fargeat: The Substance. Elokuvateattereissa 27.9.