Kolea monumentti

Uusvanha arkkitehtuuri on maallikkojen mieleen, ainakin havainnekuvissa. Helsinkiin tehdään nyt uusia jugend-kerrostaloja. Kyse on 1900-luvun alun jäljittelystä.

Esteettisten ihanteiden ja keinojen ko­pioi­minen historiasta kumartaa perinteille. Tuloksena voi olla myös tylsiä mukaelmia tai rihkamaa.

Brady Corbetin ohjaama ja Mona Fast­voldin kanssa käsikirjoittama The Brutalist haukkaa suurta palaa. Se haluaa kertoa paitsi arkkitehdistä, eli ihmisen perus­olemista palvelevasta taiteilijasta, myös Yhdysvalloista. Arkkitehtuurin tyylisuuntaan viittaava nimi antaa nostalgisen ja ylevän vireen: raakabetonipintojen ja minimalismin lumoon uskonut brutalismi oli kukassa 1950-luvulla, jolloin elokuva pääosin tapahtuu. Myös Corbet tavoittelee koristeellisuuden sijaan jykeviä suuria linjoja.

Brutalismi ei ole kaikkien makuun. Toisille tyyli edustaa tasa-arvoista utopismia ja vastavirtaa, toisille kylmää epäystävällisyyttä. Brutalismin uutta arvostusta on pohjustanut ironian aikakausi, jossa varotaan visusti paljastamasta itsestä liikaa tai ainakaan vilpittömyyttä.

Elokuvana The Brutalist on uusvanha: sen tyylin ja eetoksen esikuvia ovat Bernardo Bertoluccin, Luchino Viscontin ja Sergio Leonen tapaisten italialaisten mestarien suurteokset. Tunnetilat ovat syvä pessimismi ja lamaantunut kylmyys. Hymyt hyytyvät. Ystävällisten kasvojen takana on ylimielinen petos.

Taitavan Adrien Brodyn näyttelemä arkkitehti László Tóth on kuvitteellinen hahmo, joka esitellään siirtolaislaivan saapuessa Vapaudenpatsaan vierestä New Yorkiin 1947. Kameran ja patsaan suhde kiepsahtaa. Vapaudenpatsas onkin ylösalaisin.

Unkarilainen Tóth on holokaustin selviytyjä, joka oli edellisessä todellisuudessaan ylistetty taituri. Pian arkkitehdistä tulee heroiiniriippuvainen harhailija. Kyvyt ovat tallella, mutta mahdollisuuksien maassa Yhdysvalloissa on tarjolla ainoastaan apuritason hommia.

Pelastajaksi astuu pohatta Harrison Lee Van Buren (Guy Pearce). Hän on protestanttisen vaurauden ilmentymä, vivahteettoman asiallinen ja isoleukainen. Yhdysvaltoihin pääsevät myös Tóthin invalidisoitunut vaimo (Felicity Jones) ja sisarentytär (Raffey Cassidy), joka ei ole Dachaun keskitysleirikokemustensa jälkeen puhunut.

Tóth saa luoda hyväntekijänsä ehdoilla jotain mielettömän suurta Pennsylvanian maaseudulle, mutta hinta on kova. Van Buren on Van Buren on kopea, narsistinen, kateellinen ja tyhjää täynnä. Corbet lastaa päälle pohattasuvun rasismin ja juutalaisvastaisuuden – ikään kuin maahanmuuttajista kertova fiktio kaipaisi tämänkin varmistuksen asetelmalleen.

The Brutalist on yleissävyltään kolea ja ajatuksiltaan ankaran antiamerikkalainen. Seksuaaliväkivalta dramaattisena keinona tyrmää 2020-luvulla. Manipulaatio ei siitä enää mustavalkoisemmaksi muutu, että eräs pahis paljastuu raiskaajaksikin.

The Brutalist on reilut kolme ja puoli tuntia pitkä. Elokuvateatteriesityksiin kuuluu väliaika. Pituus ei tarkoita Corbetille vain sitä, minkä tarina kestää. Korostamalla järkälemäisyyttä hän luo vaikutelman suuresta teoksesta ja tekee ovelan silmänkääntötempun. Tosiasiassa The Brutalist laahaa.

Parasta elokuvassa on Lol Crawleyn kuvaus. The Brutalist on rumankaunis, täsmällinen ja visuaalisessa mielessä brutalismin ihanteiden mukainen, mikä riittää pitkälle.

Näyttelijätaustainen Corbet, 36, on aiemmin tehnyt kaksi kylmäävää draamaa. The Childhood of a Leader on kuvitelma fasistijohtajan oppivuosista maailmansotien välillä. Vox Lux kertoo palvotusta poptähdestä, pääosassa Natalie Portman.

Brutalismi ei olisi jäänyt historiaan, jos se olisi kyynistä. Corbetin nihkeä julistus ihmisten pahuudesta voi olla formalistinen voitto, mutta rakkautta se ei saa. 

Brady Corbet: The Brutalist. Elokuvateattereissa 28.2. ★★★

OIKAISU: Juttua muokattu 27.2.2025 klo 12.52. Näyttelijä Felicity Jonesin etunimen väärä kirjoitusasu Felicia korjattu.