Kirjoittaminen: kevytversio

Moni kirjailija puhuu Suomessakin mielellään kirjoittamisestaan, oli foorumina sitten haastattelu, kirjastoesiintyminen tai Miten kirjani ovat syntyneet -sarja, josta ilmestyi vuonna 2023 Ville Hännisen toimittama kuudes osa.

Itseäni kiinnostaa kuulla kirjailijoiden kirjallisista vaikuttajista. Helmi Kekkoselle tärkein on Joan Didion. Hän on tatuoinut amerikkalaisen kirjailija-esseistin sukunimen oikeaan käsivarteensa. Se on Kekkoselle ”muistutus siitä, miksi ja mitä kohti kirjoitan”. Kekkonen tunnustaa faniutensa yhdeksännessä, henkilökohtaisessa teoksessaan Näin minä sen kirjoitin.

Hän kertoo innostuneesti lukemis- ja kirjoittamishistoriastaan. Vierellä seurataan Liv!-romaanin (2024) syntyä. Oman kirjoittamisen analysointi ja keskustelut kustannustoimittajan kanssa ovat teoksen vahvinta materiaalia. Tällöin näkyy konkreettisesti, miten kaunokirja rakentuu.

Kekkonen ei erota kirjoittamista muusta elämästään, kuten äitiydestään. Kaikesta voi kirjoittaa. Hän on kärsinyt ihmisten välisestä puhumattomuudesta mutta taistelee sitä vastaan kirjoittamalla.

Kirjailijan arki on monelle muullekin tuttua: ”Odotuksia, paineita, suorittamista ja hyvin paljon taloudellista huolta, masentavia myyntilukuja ja apurahoihin liittyviä toiveita.”

Samalla Kekkonen tiedostaa onnekkuutensa: takana on pitkä apurahaputki. Muut ammatinvalinnat eivät ole tulleet mielenkään.

Kekkosella on paljon ajatuksia kirjoittamisesta. Niissä liikutaan kuitenkin moneen kertaan tallatuilla poluilla. Kekkonen ”ajaa itseään kirjoittamaan kipeistä ja vaikeista aiheista, jotka pelottavat ja ahdistavat”. Hän ”pyrkii kulkemaan tekstin kirkkautta kohti”.

Kuinkakohan monta kertaa aiemmin olen kuullut, miten ”jokaisen kirjan jälkeen on aina aloitettava alusta”?

Lukuisissa kirjailijasitaateissa toistetaan niissäkin itsestäänselvyyksiä, esimerkkinä Didionin tunnettu lainaus: ”We tell ourselves stories in order to live.” Suurieleisiä lauseita, joista on leikki kaukana.

Lopussa käsitellään sukupuolen, politiikan ja kirjoittamisen suhdetta. Kekkonen esittää niin ilmeisiä ja yleisesti hyväksyttyjä kantoja – ”en pidä itseäni naiskirjailijana, mutta naiseuteni ja feminismini on teosteni ytimessä”, ”henkilökohtainen on poliittista” – ettei teksti synnytä jatkopohdintaa. Se vaatisi omaperäisempiä näkökulmia.

Kirjan ajatukset lipuvat ohi kuin pilvet kesäisellä taivaalla, kevyinä ja harmittomina. 

Helmi Kekkonen: Näin minä sen kirjoitin. 167 sivua. Kosmos, 2025.