Sota pään ­sisällä

Vuoden 2022 kirjallinen tapaus Ranskassa oli Louis-Ferdinand Célinen (1894­–1961) Sota-romaanin ilmestyminen yli 60 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Suomenkielisten lukijoiden iloksi Siltala otti Sodan pikaisesti kustannusohjelmaansa. Ville Keynäs tekee takuuvarmaa työtä tulkitessaan Célinen levottomasti ryöppyävät virkkeet suomeksi.

Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva Sota alkaa mieleenpainuvasti: veri on liimannut päähenkilön suusta ja korvasta kiinni kranaattien möyhentämään maahan. Hän tuntee ruumiillisten tuskien lisäksi ankaraa nälkää ja janoa.

Päähenkilön koettelemukset vastaavat kirjailijan omia koettelemuksia. Céline haavoittui käsivarteen ja todennäköisesti myös päähän Belgian Poelkapellessa lokakuussa 1914, ja kärsi loppuelämänsä hermosäryistä ja korvien soimisesta. ”Sain sodan pääni sisään ja sinne se jäi”, päähenkilö sanoo.

Kuten Célinen muukin tuotanto, Sota kytkeytyy ranskalaisessa kirjallisuudessa vahvaan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen traditioon. Vaikka henkilökohtainen oli Célinelle tärkeintä raaka-ainetta, hän onnistui kuvaamaan yleispätevällä tavalla eurooppalaisen sivilisaation suistumista tappotantereeksi.

Sota ei revittele taisteluiden kuvauksilla vaan seuraa päähenkilön toipilasaikaa sairaalassa. Céline osaa kuvata mestarillisesti sitä, miltä sota tuntuu ihmistajunnassa ja millaiset jäljet se siihen jättää. Sairaalan potilaat elävät taisteluiden jälkivärinässä. Sota on samaan aikaan lähellä ja kaukana: se kuuluu etäisenä tykkitulena, mutta jäytää toukan lailla sisuskaluja.

Romaani kulkee päähenkilön minämuotoisena kerrontana, ja kerronnan sävyt ja painotukset heijastelevat päähenkilön sysimustaa maailmankuvaa. Ihmisiä verhoaa vain ohut sivistyksen pintakerros, mutta sisältä he ovat veren-, rahan- ja seksinhimoisia elukoita.

Poikkeusolosuhteissa alkukantaiset vietit jylläävät täydellä voimallaan. Maatessaan henkihieverissä sairaalan sängyssä päähenkilö ei pyydä Herralta anteeksi syntejään, vaan janoaa päästä tekemään niitä vielä lisää. Synnilliset himonsa hän kohdistaa sairaanhoitaja L’Espinasseen, joka ei siekaile antautua potilaiden kanssa säädyttömyyksiin.

Niin inhorealistista kuin Célinen proosa onkin, siinä erottuu kaikuja ranskalaisen kirjallisuuden moralistien teoksista. Céline ei ihannoi sotaa eikä esitä taistelua suurena sisäisenä kokemuksena, kuten saksalainen ikätoverinsa Ernst Jünger.

Sota kertoo romaanina saman kuin Montaigne esseissään 1500-luvulla: julmuus on pahinta, julmuutta on syytä vihata. Katukieltä ja karkeuksia vilisevä tyyli on toki kaukana Montaignen henkevyydestä.

Céline kirjoitti Sodan jatkoksi vuonna 1932 ilmestyneelle esikoisteokselleen Niin kauas kuin yötä riittää. Aikalaiset lukivat esikoisteosta sodan ja kolonialismin vastaisena puheenvuorona ja näkivät Célinessä työväenluokan Marcel Proustin.

Ylistys vaihtui halveksunnaksi, kun Céline julkaisi vuosina 1937–1941 kolme antisemitististä pamflettia, joissa kävi juutalaisten kimppuun vesikauhuisella raivolla. Näiden löylynlyömien tekstien vuoksi Céline on monille ranskalaisille edelleenkin epähenkilö.

sota ei ole teoksena loppuun saakka hiottu. Kirjailijan jäämistöstä löydetty käsikirjoitus on alkuversio sisäisine ristiriitaisuuksineen. Lukijoiden palvelemiseksi romaani on varustettu kustannustoimitta­jien selityksillä ja tarkennuksilla. Näin lukijat eivät joudu ihmettelemään esimerkiksi sitä, miksi henkilöiden nimet vaihtuvat välillä toisiksi.

Vaikka Sota ei yllä Célinen parhaiden teosten tasolle, se kiehtoo ja viehättää kaikessa armottomuudessaan. Ihmissielun yöpuolen kartoittajana Céline on ansainnut klassikon asemansa. 

Louis-Ferdinand Céline: Sota. Suom. Ville Keynäs. 154 s. Siltala, 2024.