Suomiproge syntyi ennen suomirockia
Virtojen kiharat on tietorikas teos, mutta historiallinen perspektiivi jää kapeaksi, Kari Salminen kirjoittaa.
2
MIN
Proge, progressiivinen rock on miesten musiikkia. Ei toksisen maskuliinista, päinvastoin, mutta naisia on silti kovin vähän mukana. Kuusiosaiset 15 minuuttia kestävät sävellykset taiturisoittajien esittäminä eivät oikein putoa.
1960-luvun lopulla The Beatlesin alkusytykkeestä ja sitten King Crimsonin, Pink Floydin, Genesiksen, Yesin ja Jethro Tullin mestariteosten voimalla syntynyt, kimurantisti kihartunut ja edistyksellisyyteen tuomittu rockin alalaji on ollut leimallisesti nörttimiesten harrastusmaailma.
Tunnen tosin kaksi naispuolista progeharrastajaa. Ihme friikkejä.
Progesta kirjoja ennenkin tehnyt kirjastonhoitaja Matti Pajuniemi on nyt saatellut kansiin suomalaisen progen historian.
Yli 400-sivuinen Virtojen kiharat on melkein monumentti kuten Yesin Tales from Topographic Oceans -tuplalevy. Pajuniemi etenee bändi kerrallaan peräkkäin ja limittäin. Puolivälissä on jo pakko siirtyä uusprogeen. Luetteloinnin tyyli vain tihenee. Varsinaista historiallista otetta ei ole. On kronologia.
Wigwamin, Tasavallan Presidentin, Tabula Rasan, Pekka Strengin, Elonkorjuun, Haikaran, Esa Kotilaisen ja Finnforestin pioneeritöiden kuvausten jälkeen kenttä täyttyy silpusta. Nimien ja vuosien luettelointia puhkovat kriittiset huomiot, joissa tulkinnanvaraiset laatusanat korvaavat analyysin.
Harmi sikäli, että vinyylin väkevä paluu on tehnyt progesta taas suosittua. Nuoremmatkin ovat löytäneet koukeroisen musiikin.
Pajuniemi on kauhean tietäväinen kirjoittaja, jolla on ensyklopedistinen tahto kerätä talteen kaikki. Ongelmaksi muodostuu kohteen vaistomainen rajaaminen kauniin harmonisen, moniosaisen ja taiturimaisen rockin tyyliksi. Taidemusiikin modernismi ja vapaampi improvisointi leimataan usein harhailuksi.
Joskus tuntuu, että suomiproge syntyi ennen kuin suomirock. Se kehittyi, kun jazzpioneerit ja rockpiirit kohtasivat 1960-luvulla. Suuria vaikuttajia olivat britit Jim Pembroke ja Frank Robson. He toivat laulusoundiin aitoenglantilaista uskottavuuden klangia. Suomirock instituutiona syntyi vasta Juicen, Hectorin ja Dave Lindholmin tapaisten hahmojen ja lopullisesti punkbändien myötä.
Kirjan suuren kertomuksen hajoamiseen vaikuttaa historiallisen perspektiivin puute. Progea ei juuri linkitetä muuhun musiikkiin, toisiin taiteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin. Yhä kaivataan selittävää teosta tämän luetteloivan ja arvioivan rinnalle.
Matti Pajuniemi: Virtojen kiharat – suomalainen progressiivinen rock . 430 sivua. Aviador, 2025.