Avunantajan tanssi

Koreografi Sibiry Konate haluaa tanssia. Liike antaa vapautuksen kalseasta Suomesta. Kuva leikkaa haaveen lailla synnyinmaahan Burkina Fasoon, jossa riemastuneet pojat tanssivat kaduilla.

Katseiden alla on muodolla miellyttävästi kokeileva dokumentti. Se yhdistää arkikuvaa, polveilevia keskusteluja ja tanssia. Maiden ja mielialojen välillä liikutaan liikoja selittelemättä.

Dokumentti avaa hallitulla estetiikalla vastuuntuntoisen maahanmuuttajan ajattelua. Kuullaan pyytäviä puheluita. Läheiset odottavat Konaten lähettävän taas rahaa. Kerjäykset vievät ilon tanssiltakin. Pitäisi löytää keino pysyvään apuun.

Teoksen ansiot on osoitettu festivaaleilla. Suomalais-ranskalais-burkinafasolainen ­teos sai ensi-illan Sveitsin Locarnossa ja Helsingin Docpointissa.

Göteborgin festivaalilla ohjaajat Jenni Kivistö ja Jussi Rastas saivat parhaan pohjoismaisen dokumentin palkinnon jo 2020. Suomessa vähälle huomiolle jääneestä Colombia in My Armsissa tuli pieni tapaus Etelä-Amerikassa, koska se tasapainotteli ansiokkaasti Kolumbian sissien ja vallanpitäjien ristiriidoissa. Ohjaajapari yhdisti taitavasti tunnustuspuhetta ja Rastaan kuvaamia havaintoja ympäristöstä. He saivat espanjalaiskonkistadorien perilliset puhumaan röyhkeän vapautuneesti vallasta.

Uusi elokuva ei yllä yhtä raakoihin keskusteluihin, mutta myös se tuo esille alistajat ja alistetut. Konate tanssii valkoisessa laatikossa, joka voisi symboloidan robottimaista Suomea. Pohjolassa hänen työnsä on avustaa Postin koneita lajittelussa.

Puhe vaihtuu suomen, ranskan ja djulan välillä, kun päähenkilö pohdiskelee rooliaan kahden maanosan välissä. Eurooppalaisuus erottaa hänet pysyvästi kotikyläläisistään. Silti hän ei voi myöskään luottaa valkoisiin ihmisiin. Se olisi osittaista orjuutta.

Konate tanssii ison auton oransseissa heijastuksissa. Kulkuneuvon voisi rahdata kotimaahan, jossa se yhdistäisi koko kylän. Jospa oma minibussi saisi unohtamaan Euroopassa asuvat raha-automaatit.

Ari Viremin kuvaamat tanssiosiot eivät tunnu teennäisiltä kuvituksilta vaan ne sulautuvat osaksi konkreettisia suunnitelmia.

Aikeet eivät aina toteutu, joten Konaten ja dokumentaristien pitää improvisoida.

Tekijät tulevat ääninä mukaan, kun kyläläiset esitelevät lehmälaumaa valkoiselle kuvausryhmälle. Valkoisuus edustaa outoa kulttuuria, jossa kaikki on mahdollista.

Burkinafasolaiset tajuavat olevansa katseen alla. Dokumentista tulee avun hankkimisen väline. Metataso ei pelasta elokuvaa siltä, että kuvauksien todellisuus ei ole edennyt kuin haaveissa. 

Jenni Kivistö, Jussi Rastas: Katseiden alla. Elokuvateattereissa 13.2. ★★★