Suomen saamelaisten historia

Veli-Pekka Lehtolan edellisestä kirjasta Entiset elävät meissä (Gaudeamus, 2022) kirjoittaessani en voinut olla ihmettelemättä, miten valtavan laaja tietopohja, pitkä kokemus ja mittava lähdeaineisto huokuivat tekstistä.

Sama pätee myös hänen uuteen kirjaansa Kenen maa, kenen ääni?

Tällaisen teoksen voi kirjoittaa vain kokenut tutkija, joka on perehtynyt asioihin eri näkökulmista ja ehtinyt muodostaa tulkintojaan jopa vuosikymmenten ajan.

Lehtola pystyy kuvaamaan sellaisiakin ilmiöitä, joihin kirjallista lähdeaineistoa ei välttämättä ole, kuten hiljaista, passiivista vastarintaa tai poliittisen taideryntäyksen synnyn syitä.

Tutkimuskirjallisuuden ja arkistoaineistojen ohella Lehtola käyttää lähdeaineistona esimerkiksi sanomalehtiä, valokuvia, karttoja, haastatteluja, tarinoita – melkein mitä vain.

Jotkut osiot kirjasta perustuvat hänen omiin aiempiin tutkimuksiinsa. Suomalaisten ja saamelaisten kohtaamisista tutkija on aiemmin kirjoittanut 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kattavan, varsin yksityiskohtaisen teoksen Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953.

Kenen maa, kenen ääni? on ensimmäinen kokonaisesitys Suomen saamelaisten historiasta.

Hajallaan olevaa tietoa on saatettu yhteen, ja tuloksena on vähemmän tunnettu luku Suomen historiaa.

Painopisteenä kirjassa ovat saamelaisten ja suomalaisten suhteet, mutta Lehtolan näkökulma on saamelaiskeskeinen ja viitekehys kolonialismin käsitteen kautta analysoiminen.

Jo se voi ärsyttää joitakin, sekä saamelaisia että suomalaisia. Aiheeseen on vuosikymmenten ja vuosisatojenkin saatossa liittynyt poliittisesti kuumia kysymyksiä.

Lehtola kirjoittaa jälleen kerran kiihkottomasti. Kenen maa, kenen ääni? tuo esimerkiksi maankäytön muutoksista tai koulujen asuntoloista esille erilaisia kokemuksia, hyviä ja huonoja vaikutuksia.

Kirja sai alkunsa tilaustyönä, kun Lehtolalta, saamelaisen kulttuurin emeritusprofessorilta, tilattiin totuus- ja sovintokomission työhön liittyen selvitys saamelaisten ja Suomen valtion suhteista.

Lehtolan tietokirjatuotannon massiivisuudesta päätellen kirjoittaminen on hänelle helppoa, ja niinpä hän virallisen selvityksen ohessa intoutui kirjailemaan aiheesta laajemmin, aina esihistoriasta lähtien.

Sujuva, yleistajuinen esitys ei aina ole tieteentekijöille itsestäänselvä taito, mutta Lehtola taitaa tämän lajin. Perusteltua ja selkeäkielistä tekstiä on ilo lukea.

Kenen maa, kenen ääni? etenee kronologisesti. Jokaisesta pääluvusta löytyy aiheiden kirjo: esimerkiksi 1940–1950-lukujen yhteydessä käsitellään sotiin osallistumista, evakkoaikaa, kolttasaamelaisten asuttamista, Kemijoen patoamista ja tekojärviä, kansakouluasetuksen myötä syntynyttä kouluasuntolakulttuuria sekä sukunimien vaihtamista.

Luvut ovat laajoja, ja välillä saatetaan hypätä hyvin erilaiselta elämänalueelta toiselle, mutta mitään sillisalaatin vaikutelmaa ei synny, vaan Lehtola pitää kokonaisuuden komeasti kasassa.

Teoksen lopussa on luku, joka kertoo ajankohtaisesta totuus- ja sovintokomission työstä.

Komissiossa on viime vuosina tehty kuulemistyötä, jossa saamelaisille on annettu mahdollisuus vapaamuotoisissa haastatteluissa kertoa tarinansa.

Työ on vasta valmistunut, joten sen vaikutuksista ei vielä voida laajemmin sanoa. Lehtola muistuttaa, että menneisyyden kipukohtien kaivelusta on apua vain, jos kuulemisissa esiin nousseille asioille myös oikeasti tehdään jotain.

Raportin julkistus huipentuu 4.–6.12. Helsingissä järjestetyssä Kohti sovintoa -tapahtumassa, jossa se luetaan Kansallisteatterissa ääneen kolmen päivän aikana.

Vastauksena viime vuosien kriisi-ilmapiiriin olen huomannut perustaneeni mielessäni kirjahyllyn, jossa on luokka ”ihmistenvälistä ymmärrystä lisäävät kirjat”.

Sinne sijoitan myös Veli-Pekka Lehtolan teokset, varsinkin viimeisimmät. 

Veli-Pekka Lehtola: Kenen maa, kenen ääni? 536 sivua. Gaudeamus, 2025.