Samppanjan syytä kaikki!
Lepakko on raikas uusintaensi-ilta, jonka laulajat ovat erinomaisia, Risto Nordell kirjoittaa.
Vuosien tauon jälkeen uusintaensi-iltansa saanut Johann Straussin Lepakko tarjoaa juuri sen mikä kuuluu klassiseen operettiin: peilisalien pukuloistoa, huikentelevaisia juhlijoita, vetäviä valsseja ja vauhdikkaita polkkia. Samppanja kuohuu, väärinkäsitykset seuraavat toisiaan ja valepuvut vaihtuvat tiuhaan.
Lopulta juonittelut ja flirttailut annetaan anteeksi, sillä kaikki toteavat: samppanjan syytä kaikki!
Jere Erkkilän ja Charlotta Sevonin uusintaohjaus puhalsi raikasta henkeä Marco Arturo Marellin vauhdikkaaseen alkuperäisohjaukseen vuodelta 2014.
Tällä kertaa Lepakko laulettiin suomeksi. Puhuttuja dialogeja oli paikoin modernisoitu näppärästi. Ekbergin kahvilasta tilattiin koti-illalliselle makeita herkkuja ja Elitestä Tauno Palon pihvi.
Vankilassa, jonne kaikki päähenkilöt lopulta päätyvät, yksi selli oli jo varattu Donald Trumpille. Paikoin replikointi suistui vanhojen suomifilmien kiusallisuuteen, mikä saattoi toki olla myös tarkoituksellinen tehokeino.
Strauss oli Lepakossa säveltäjänä inspiroituneimmillaan, mikä innosti selvästi myös oopperaorkesteria ja sitä varmoin elein uusintaensi-illassa 24. marraskuuta johtanutta kapellimestari Kurt Kopeckyä.
Kuoro lauloi iskevästi ja tanssijoiden ryhmä toi esitykseen liikunnallista säihkettä. Joskus lavalla tosin oli niin paljon ihmisiä ja liikettä, että tila alkoi käydä ahtaaksi.
Solistikaarti lauloi kautta linjan erinomaisesti. Ihastelin erityisesti Iris Candelarian (Adele) säihkyviä koloratuureja ja Helena Juntusen (Rosalinda) vuolaasti virrannutta sopraanoa.
Jussi Myllys Eisensteinin roolissa kajautteli komeasti tenoriaan samoin kuin Johannes Vatjus oopperalaulaja Alfredin koomisessa roolissa. Vanginvartija Froschin puheroolissa Kristo Salminen hääri koko ajan näyttämöllä nokkelia kommenttejaan hauskasti heitellen, vaikka alkuperäisessä teoksessa Frosch tulee lavalle vasta operetin loppupuolella.
Kenellekään ei liene yllätys, että operetit eivät pohdi ihmisyyden suuria kysymyksiä, eikä niin tee Lepakkokaan. Wieniläishupailua katsoessani muistin myös sodan Ukrainassa ja kriisin Lähi-idässä. Ehkä meillä kuitenkin on oikeus irrottaa itsemme ympäröivästä maailmasta. Edes hetkeksi?
Johann Strauss: Lepakko. Suomen Kansallisooppera (Helsinginkatu 58, Helsinki) 5.1. asti.