Metsäpäiväkirja

Pirjo Lyytikäisen esikoiskokoelmassa Vanhan metsän elegia on jotain syvästi suomalaista. Metsään mennään yksin.

Metsään on suomalaisessa kirjallisuudessa kautta aikain peilattu ja paettukin suuria tunteita.

Samalla metsä on ollut elinehto ja arkinen ympäristö.

Uudessa runoudessa metsä on vahvasti näkyvä aihe. Huoli metsän puolesta kaikuu monien runoilijoiden säkeissä. Metsistä kirjoitetaan nyt haikeissa tunnelmissa. Näin Lyytikäinenkin tekee.

Vanhan metsän elegian runominä kulkee polulla, avohakkuulla, syksyssä ja talvessa. Hän tarkkailee puiden pienimpiä olentoja ja uppoaa metsän unenomaiseen taikapiiriin.

Runojen puhujan tunteet ovat toissijaisia, kun kyseessä on puiden ja joidenkin metsän eliölajien kohdalla jopa lopullinen katoaminen.

Mutta metsä vaikuttaa oloon: se rauhoittaa, herättää surua, kiitollisuutta ja ihmetystä.

Kokoelman viisi osastoa ovat kuin viisi retkeä metsään. Ensimmäisessä osastossa tutkaillaan yhteyttämisen ihmettä, toisessa pieneliöitä, kolmannessa avohakkuun tuhoamaa maisemaa. Neljäs osasto on täynnä syksyn tuomaa hidasta kuolemaa, viides taas talven kirkkautta.

Runot ovat metsäretkien havaintojen tallennusta. Säkeet ovat monin paikoin minimalistisia, alkuosassa hieman runsaampia. Käänteiset sanajärjestykset ja verbin pois jättäminen ovat turhaa koristeellisuutta, mutta parhaimmillaan Lyytikäinen osuu säkeillään tarkasti ja kirkkaasti johonkin metsästä tuttuun, mutta runossa uudeksi muuttuvaan havaintoon: ”Matkalla metsään / aina metsässä jo”.

Pirjo Lyytikäinen on kirjoittanut kirjallisuudesta yli 20 vuotta kirjallisuudentutkijana.

Sanotaan, että kun tarpeeksi lukee, syntyy tarve kirjoittaa. Lyytikäinen on viime vuosina tutkinut muun muassa Volter Kilve­n ja Leena Krohnin tekstejä.

Vanhan metsän elegian tärkeimmiksi interteksteiksi hän on kuitenkin nimennyt Petri Keto-Tokoin ja Juha Siitosen tietokirjan Puiden asukkaat (Gaudeamus 2021) sekä Rilken Sonetit Orfeukselle saksankielisen alkutekstin.

Luettu kulkee mukana metsässä – niin voivat Lyytikäisen säkeetkin kulkea monen metsässäkävijän mielessä. Vaikka metsään mennään ainakin kirjallisuudessa yksin, kirja on yhteys. Vanhan metsän elegia ei ole uudistavaa, yllättävää runoutta, mutta se on ajankohtaista, maailman näkemistä avaavaa kirjallisuutta, joka kiteyttää yksin ­koettua yhteiseksi kokemukseksi. 

Pirjo Lyytikäinen: Vanhan metsän elegia. 94 sivua. Aviador, 2025.