Rei’itetty rakkaus­tarina

Jukka Viikilän uusi romaan­i Hiekkalinnat on rakkaustarina, jonka lumo ei ole rakkaustarinassa.

Juonitasolla tarina on yksinkertainen: Nainen rakastuu itseään parikymmentä vuotta vanhempaan, varattuun mieheen. He tapailevat naisen perimässä talossa Pärnussa.

He naivat, juovat viiniä ja käyvät kävelemässä. Sitä jatkuu aikansa, sitten on uuden vaiheen vuoro. Rakastuminen on järisyttävää, mutta paljon muuta heidän tekemisistään ei tässä vaiheessa jää mieleen.

Hiekkalinnojen lumo ei ole myöskään henkilöissä. He ovat melko värittömiä, tavanomaisia, paikoin jopa vastenmielisiä. Nainen haluaa kirjailijaksi ja käy töissä kahvilassa. Mies, Juha­ni nimeltään, kertoo olevansa taiteilija, joka elää vakuutusvirkailijana toimivan vaimonsa tuloilla.

Hiekkalinnojen lumo on kertomatta jäävissä asioissa. Mikää­n kirja ei tietenkään voi kertoa kaikkea edes kuvaamastaan tarinasta, mutta Hiekka­linnoissa aukot korostuvat.

Nainen on jättänyt Helsingin eikä halua missään nimessä palata. Miksi? Se jää salaisuudeksi. Hän on asettunut isältään perimäänsä taloon Pärnuun.

Isästään nainen kirjoittaa hyvin rakastavasti ja usein. Isä on mukana jopa seksuaalisiss­a unissa. Äiti mainitaan vain kahdessa kohtauksessa. Niissä nainen muistelee, miten karkasi lapsena äidiltään: kiipesi puuhun, juoksi rantaan.

Kertojana on koko ajan nainen. Juhanin näkemyksiä rakkaussuhteesta ei kuulla lainkaan. Nainen spekuloi rakkauden olemusta ja vaikutust­a senki­n edestä. Hän pohtii muun muassa riippuvuutta, vapautta ja seksin merkitystä.

Rakastuminen ikään kuin herättää hänet henkiin: ”Rakastuminen on kehon uudestisyntymä. Yhtäkkiä se on auki kaikelle nautinnolle, eikä omaan kehoon voi ystävystyä muuten kuin nautintojen kautta. (- -)Vartaloni tarkoitus on välittävä. Se välittää minulle maailman ihanuuden ja karvauden. Ilman sitä olisin osaton.”

Samalla rakastumiseen keskittyminen tuntuu oikeuttavan koko muun maailman unohtamisen, ja kun niin käy, syntyy lisää aukkoja tarinaan.

Nainen kirjaa havaintojaan ylös. ”Myöhempää varten”, hän merkitsee aforististen kirjausten alkuun. ”Tahallaan aiheutettu suru on lopulta vain uteliaisuutta. Yksinomaan se jolla on sisimmässään iloa voi olla utelias”, hän kirjoittaa, tai: ”Vapaalle ihmiselle rakastuminen luo unelman vakiintumisesta, kun taas parisuhteessa elä­välle unelman vapaudesta.”

Rakkauden kuvaamisen sa­notaan olevan kirjallisuuden vaikeimpia aiheita, vaikka rakkautta on mukana jossain muodossa lähes kaikessa kirjallisuudessa. Aiheen vaikeutta sivutaan Hiekkalinnoissakin:

”Moni asia, varsinkin rakkauksiin liittyvä, on koettuna lumoava, mutta kerrottuna ällöttävä. Harvat asiat vapauttavat siinä määrin merkityksiä, että ovat kerrottavissa aina uudella tavalla, toiston vallalta suojassa. Satakielen laulu onkin muistutus: kaikki kannatteleva on katoava.”

Onko vaikein kerrottava rakkauden laji nimenomaan romanttinen rakkaus? Monet kertojan havainnot nojaavat totunnaisuuksiin, jopa kliseisiin, mutta suorapuheisuus anta­a niille uutta potkua.

Hienolla rakenteellisella käänteellä Viikilä on onnistunut aivan teoksen lopussa vaihtamaan huomion keskipisteen rakkauden ja intohimon ruotimisesta toiseen teemaan.

Rakkaussuhteen reflektointiin ilmestyy aivan uusi näkökulma. Siksi Hiekkalinnojen lumo syttyy toden teolla vasta aivan viime metreillä: ”On olemassa kaksi elämäntarinaa, tosiasiallinen, ja se jonka on muistilleen sallinut.”

Hiekkalinnat on rakennett­u kuin hiekkalinna. Kyhäytyy k­omea rakennelma, mutta mitä lukijalle lopulta jää käteen? On jaksettava odottaa lopputulosta. Ja kun se purkautuu, jää vain sormien välistä valuvaa hiekkaa ja katoava kuva verkkokalvoille. 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat.­ 170 s. Otava, 2024.