Ehkä puut liikkuvat, kun emme katso

Anna Tapola tutkii turhuuksien turhuutta kunnianhimoisessa esikoisruno­teoksessaan. Puut liikkuvat öisin vaikuttaa ensisilmäyksellä liiankin tyypilliseltä modernistiselta runoudelta: koukeroisia metaforien ketjuja, toteavia proosarunonpätkiä. Samaan aikaan takaraivossa nakuttaa tunne, ettei se aivan noinkaan ole.

Runot vaativat antamaan aivoille aikaa yhdistää pisteet. Kun silmät tottuvat hämärään, rihmaston laajuus alkaa hahmottua kunnolla. Tapola yltää siihen, mitä modernistinen runo parhaimmillaan on: jokainen rivi kantaa mukanaan kokonaista universumia.

Ohut kokoelma jättää täyteenahdetun raskaan jälkimaun. Puut liikkuvat öisin ei ole tyhjää abstraktia sanakikkailua. Tapola manaa esiin jotain paljon suurempaa.

Tapola ottaa modernismin keinoilla rohkean askelen kauhun suuntaan. Shokkiefektien sijaan se tarkoittaa itse olemassaolon kauhua eli eksistentiaalista angstia – jokapäiväisen elämän varjona hiipivää perimmäistä epävarmuutta, ”maailmaa ilman minua”. Tapola käyttää fraasia itsekin.

Jo kokoelman nimi viittaa tähän suuntaan: ehkä puut liikkuvat, kun emme katso. Runojen petollisen hidas avautuminen tukee sekin ovelasti teemaa.

”Puisto ei ole todellinen”, Tapola väittää mieleenpainuvasti yhdessä runossa. Sehän on tarkemmin katsoen täysin keinotekoinen kokonaisuus.

Menetys, kaipaus ja kuolema toistuvat läpi kokoelman. Nuhjuisilla sivukujilla harhailu taittuu kuvaukseksi ihmisen yksinäisyydestä ja kivun näkymättömyydestä; ”kaiken keskellä yksin”, kuten V. A. Koskenniemi ikimuistoisesti aikoinaan muotoili.

Ihmisen osana näyttäytyy häviäminen, myös konkreettisesti – tämä nousee esiin mätänemisen ja jätteen kuvastossa. Ihmisen keho hajoaa kaikkeuteen niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Onko kaikki siis vain turhuuksien turhuutta? Onko mikään todellista?

Jotain toivoa Tapola antaa. Yksi teoksen keskeisistä motiiveista, hedelmä, viittaa siihen suuntaan: elämä ehkä mätänee, mutta samalla se jatkuu jatkumistaan. Samalla elämä on myös nautinnollista.

Kipu ei poissulje nautintoa vaan voi jopa vahvistaa sitä. Tähän viittaavat selvimmin kokoelman eroottiset runot, joissa vilahtelevat köydet ja korsetit.

Tapola on selvästi miettinyt teemojaan. Vielä yksi askel kohti kuilun reunaa, pois älyllisen kontrollin suojista, olisi tehnyt kokoelmasta vielä vahvemman. Puut liikkuvat öisin on kuitenkin kunnianhimoinen ja voimakas esikoisteos jo tällaisenaan. 

Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin. 73 sivua. Aviador, 2025.