Nolo kaappaus

Presidentin kyyditys kiteyttää kotimaisen elokuvan tilaa, mahdollisuuksia ja yleisiä ongelmia. Se yrittää kunnianhimoisesti yhdistää historialliseen aiheeseen ajankohtaisia teemoja. Suomen elokuvarahoitus on hataraa, ja tuotantoon on haettu ja saatu myös kansainvälistä tukea.

Näyttelijävalinnat ja huumorin tyyli ainakin periaatteessa tekevät elokuvasta houkuttelevan erilaisille kotiyleisöille, sekä Jussi Vatasen vetämää viihdekomediaa odottaville valtavirtakatsojille että tosipohjaisuudesta kiinnostuneelle vanhemmalle väelle. Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet oli odottamaton jättimenestys, koska se onnistui puhuttelemaan eri-ikäisiä, yhtenä vetonaulanaan juuri Vatanen.

Parikymmentä vuotta sitten Presidentin kyydityksen kaltainen sinänsä sujuva draaman ja komedian hybridi olisi epäilemättä ollut vuoden parhaita kotimaisia ja siepannut Jussi-palkintoja. Nyt se tuntuu vanhanaikaiselta kuvaelmalta. Tavoitteet näkee ja aistii, mutta mikään ei mene maaliin asti. Vaikutelmaksi jää pidättyväisyys, aivan kuin miellyttämisen metodi olisi varoa viimeistä askelta.

Ujous särähtää, koska lähtöpiste on räjähdysherkkä. Samuli Valkaman ohjaama ja yhdessä John Lundstenin kanssa kirjoittama elokuva lähestyy K. J. Ståhlbergin kyyditystä eli äärioikeistolaista terroritekoa farssimaisin keinoin. Tapahtuma-aikaan lokakuussa 1930 Ståhlberg ei enää ollut tasavallan presidentti, mutta hänet tunnettiin oikeistoradikaalien vastustajana. Juuri häneen kajoaminen oli valtava provokaatio.

Keskushenkilö on Vatasen näyttelemä jääkärieversti Eero Kuussaari. Ura on luisussa. Kuussaari koettaa ujuttautua häneen alentuvasti suhtautuvan yleisesikunnan päällikön Kurt Martti Walleniuksen (Aku Sipola) suosioon. Puoliso (Elsa Saisio) ihmettelee, missä mies luuraa. Raittiina tovin sinnitellyt Kuussaari on ratkennut toiveikkaana ryyppäämään upseeriseurueessa.

Tunnelma on tiukimmillaan, kun krapulaiset upseerit ovat epätietoisia siitä, mitä yöllä tuli tehtyä. Nuorehko mieskolmikko on noudattanut känniläisten puhelinkäskyä ja kidnapannut Ståhlbergin (Pertti Sveholm) ja tämän Ester-puolison (Riitta Havukainen). Kyyditysauto on matkalla upseerien luo Joensuuhun.

Tarina täydentää historiankirjoitusta keksityillä hurjilla tilanteilla. Ei olisi järkeä huudella tarkan paikkansapitävyyden perään. Kuussaari ja kyydittäjien uhoava keulahahmo Jukka Janné (Elias Salonen) ovat voimattomuutensa keskeltä ylös pyristeleviä miehiä. Suuren epookin sijaan elokuva luottaa heidän pienuutensa paljastamiseen.

Keskeiset tapahtumat kattavat vain vuorokauden. Ne kerrotaan taloudellisesti puolessatoista tunnissa, mutta fokus klappaa. Kerrotaanko hullusta tapahtumasarjasta vai henkilöistä? Masentuneen oloista Kuussaarta esitellään muutamin näppärin piirroin, ja Vatanen tekee hienoa työtä etenkin kohtauksissa, joissa miesparka yrittää peittää pelkonsa. Hahmosta ei kuitenkaan kasva puoleensavetävää. Tragedia jää ohueksi.

Iltapäivällä Walleniuksen kopla agitoi surkean pientä väkijoukkoa vallan­kaap­pauk­seen, mutta panokset eivät enää kasva. Elokuvan päätyttyä tuntuu suunnilleen samalta kuin olisi nukahtanut ihan kivan televisiosarjan ääreen.

Terroristien inhimillistäminen on kiinnostavaa, mutta liian sievää ja vaaratonta kiihtyvän poliittisen polarisaation ajassa. Kunnon satiiri edellyttäisi moraalista kannanottoa, jonka ohi luisteleminen maistuu mielistelyltä. Tyylilaji on pehmeästi Napapiirin sankarien, Arto Paasilinnan veijarijuttujen ja patsastelevan historiadraaman välissä.

Epookin tekeminen maksaa. Tšekissä kuvatun Presidentin kyydityksen ilme on riitttävän hyvä, ei enempää.

Samuli Valkama: Presidentin kyyditys. Elokuvateattereissa 4.9. ★★★