Sotavanki, paino 38 kiloa

Suomi joutui nöyryyttämään itseään helmikuussa 1953. Eduskunta alistui Neuvostoliiton sanelemaan kansainvälisten sopimusten vastaiseen vaatimukseen, jonka perusteella Suomi maksoi 678 300 ruplaa Neuvostoliitolle suomalaisten sotavankien talvi- ja jatkosotien aikaisesta ”ylläpidosta” . Toimittaja Petri Saraste mainitsee irvokkaan tapauksen Isäni vaiettu sotavankeus -kirjassa.

Suomalaisia sotavankeja oli Neuvostoliiton mukaan 2 377. Neuvostotilastossa on vain vankileireille siirretyt. Osa teloi­tettiin jo etulinjassa.

Suomalaiset laskevat sotavankeja olleen yli 3 500. Lei­reillä kuoli noin 1 500. Alle 2 000 palasi kotiin.

Sarasteen kirjan päähenkilö on hänen isänsä Kauk­o S­araste. Parikymppinen korpraali joutui sotavangiksi Uudella­kirkolla, Karjalankannaksella kesäkuussa 1944. Hän pääsi Suomeen seuraavana jouluna. Vapautunut 169 senttiä pitkä nuorukainen painoi 38 kiloa. Toipuminen vaati kolmen kuukauden sairaalahoidon.

Opettajana työuransa tehnyt mies vaikeni kokemuksistaan. Kirja pohjautuu hänen sodan jälkeen kirjoittamiinsa muistiinpanoihin. Äiti luovutti tekstit kolmelle pojalleen vasta Kauko-isän kuoltua. Isänmaallinen suojeluskuntalainen häpesi, ettei ollut onnistunut läpäisemään vihollisen saarto­rengasta päästäkseen omien puolelle. ”Mitään pahempaa minulle opetettua ei ollut, kuin antautua vangiksi. Kuolema e­nnemmin, se on oikean sotilaan ratkaisu.”

Vankileireillä ei noudatett­u kansainvälisiä sopimuksia. Jok­a toinen kuulusteltava koki väkivaltaa.

Kotiinpaluukaan ei ollut helppo. Vapautetut kohtasivat ennakkoluuloja. Antauduitko vapaaehtoisesti? Suostuitko vankeudessa kommunistien yhteistoimintamieheksi?

Posttraumaattista stressihäiriötä ei osattu diagnosoida sodan jälkeen. Kauko Sarastekaan ei saanut invalidikorvausta sotavankeustraumojen, vaan selkä- ja lonkkavaivojen takia.

Kirja täyttää hyvin yhtä historiankirjoituksen aukkoa. Sotavangeista on kirjoitettu v­ähän. Heidän kärsimyksiään ei sopinut muistella YYA-Suomessa. Eikä antautuneista ole ollut sankarieeposten kohteiksi. Heitä ei ole liioin koettu yhtäläisiksi uhreiksi kuin kaatuneet ja vammautuneet sekä heidän omaisensa tai kotinsa menettäneet.

Kirja olisi ansainnut huolellisemman editoinnin. Siihen on jäänyt pikkuvirheitä. Lemett­i, Siestarjoki ja Kongsvinger on kirjoitettu ajoittain väärin. Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatti oli NKVD, ei NKDV. Eikä jatkosodassa ylennetty upseeri ole voinut saada ylennystä jo elokuussa 1940. 

Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus. 231 s. Otava, 2024.