Pelko syö sielun
Bertrand Bonellon teos on yhtaikaa romanttinen ja älyllinen, kirjoittaa Kalle Kinnunen arviossaan.
2
MIN
Henry Jamesin pienoisromaanissa The Beast in the Jungle mies kärsii lamauttavasta pelosta. Epämääräinen, mutta jatkuva huoli tulevasta ajaa hänet välttämään iloisia mahdollisuuksia. Pessimismi ja kohtalousko pilaavat elämän.
Bertrand Bonello on tehnyt Jamesin tekstiin ainakin ideatasolla perustuvan elokuvan, jota ei voi ainakaan moittia varovaisuudesta. Peto on kolmessa aikatasossa teemoja laajentava ajatusleikki ja pohdinta tunteiden hierarkiasta. Sitä voisi kutsua jäätäväksi rakkauselokuvaksi.
Peto on myös scifiä. Yksi tasoista sijoittuu tulevaisuuteen, jossa dna-kirurgialla voidaan korjata psyykeä. Parempaa työpaikkaa toivova Gabrielle päättää hankkiutua eroon peloistaan ja siinä sivussa tunteistaan eli kaikesta siitä, mikä tekee meistä ihmisiä. ”Vihan ja alakulon sävyttämiä päätöksiä ei enää tehdä”, lukee tekoäly operaation perusteluksi.
Nykyajan Gabrielle on näyttelijä Los Angelesissa. Hän saa ihailijakseen ja vainoajakseen katkeran miehen. Vastentahtoisesta selibaatista avautuvan miehen surkeus on itseaiheutettua ja väkivaltaista.
Vuoden 1910 tarinassa taustalla on Pariisin historian rajuin luonnonkatastrofi, Seinen viikkoja kestänyt tulva. Gabrielle on pianisti ja nukketehtaan omistajan puoliso. Hän rakastuu vieraaseen mieheen, mutta ei uskalla antautua tunteelle.
Kussakin tarinassa Gabriellea näyttelee ranskalainen Léa Seydoux ja miestä britti George MacKay. Yhteys kolmen tunnekriisin välille aukeaa tulevaisuusosuuksissa tavalla, joka sitoo kaiken teknotrilleriksi. Lomittain mennään pukudraaman ja kauhuelokuvankin rekistereissä.
Bonelloa kiinnostavat enemmän ideat ja käsitteet kuin samastuttava tunnekuljetus. Henkilöissä on marionettimaisuutta, jota korostavat varhaisen tarinan nukketehdasmiljöö ja tulevaisuustarinan tekoälypohdinnat.
Vieraannuttaminen on tyypillistä Bonelloa. Peto on modernistityylittelijän ensimmäinen elokuva, joka saa Suomessa kaupallisen valkokangaslevityksen. Ranskassa hän on arvossaan ja tietää sen itse. Kun Peto ei kelvannut Cannesin elokuvajuhlille, hän toi pettymyksensä julki. Maailmanensi-ilta oli Venetsian festivaalin kilpasarjassa.
Peto kestää kaksi ja puoli tuntia, mutta sen käsittelemiseen pitää varata enemmän aikaa. Se on elokuva, jota haluaisi rakastaa jo suuruudenhulluuden ja rohkeuden vuoksi. Mikäli äärimmäisen älyllistävä julistus romantiikan ja hetkeen tarttumisen välttämättömyydestä kuulostaa paradoksilta, sitä tämä elokuva juuri on.
Bertrand Bonello: Peto. Elokuvateattereissa 18.10. ★★★