Trump yllätti kenraalin

Arvio on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 3/2025. 

Pekka Toverin ja Jaakko Puuperän teos (Ukrainan sodasta) on varmaan nopeimmin käsissäni vanhentunut kirja. Se ilmestyi helmikuun alkupuolella 2025 ja lukiessani sitä tuoreeltaan pari viikkoa ilmestymisestä tuntui kuin se käsittelisi mennyttä maailmaa. Globaali turvallisuus- ja puolustuspoliittinen tilanne on asettunut kovin uusiin uomiin vuoden ensimmäisten kuukausien aikana.

Alussa entinen pääesikunnan tiedustelupäällikkö, kansanedustaja sekä nykyinen kokoomuksen europarlaamentaarikko Toveri ja tietokirjailija Puuperä lupaavat, että ”kirja on oppitunti sodasta yleensä, nykysodasta ja erityisesti itänaapuristamme Venäjästä ja sen sodasta Ukrainassa”.  Oletan, että kirja heijastaa ennen kaikkea Toverin ajattelua, koska hänen kuvansa täyttää kirjan kannen.

Toveri ja Puuperä lienevät kerran jos toisenkin toivoneet, että heillä olisi ollut kristallipallo kirjaa tehdessään. Toverin mielenmaisema on niin tiukasti kiinni ajattelussa ”itä paha ja epäluotettava, länsi hyvä ja luotettava”, että lopputulos on välillä surkuhupaisa.

Toveri esittää kirjassa ylevän vaatimuksen: ”Analyysissa täytyy pitää pää kylmänä. Sitä ei saa tehdä fiiliksellä”. Valitettavasti hänen oma päänsä ei ole pysynyt kylmänä kirjaa tehdessään.

Venäjä on uhka ja Vladimir Putin on imperiumia hamuava diktaattori. Nämä ovat Suomessa yleisesti hyväksyttyjä totuuksia ja kirjan ydin. Ne imevät kuitenkin usein keskustelusta – ja nyt Toverin ja Puuperän kirjasta – muita tärkeitä sävyjä.  Kun Toveri läpi kirjan lähes vimmaisesti demonisoi Putinia ja varoittelee Venäjän uhasta, hän ei näe miten maailmanpolitiikka ja maailman turvallisuustilanne heittävät nopeasti häränpyllyä ja USA:n presidentti vilauttelee Ukrainaa syyllisenä kolmanteen maailmansotaan. Sen myötä niin Suomen, Euroopan kuin Venäjänkin asema Ukrainan sodan ratkaisuissa on toisennäköinen kuin kirjassa kuvaillaan.

Kirjan alku kertaa sodan taustoja ja vaiheita, muista yhteyksistä tuttua asiaa. Tuttuja ovat myös pääosin kirjan loppuosaan kootut opetukset. Siellä toistuvat suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa pinnalla olevat teemat, muun muassa puolustusmäärärahojen kasvattaminen, sotakaluston ja sotilashenkilöstön lisääminen ja huoltovarmuuden ja yhteiskunnan kriisinsietokyvyn vahvistaminen.

Näitä enemmän minua kiinnostivat kirjassa ajatukset siitä, mitä tästä sodasta voidaan oppia ja mihin suuntaan ollaan menossa.

Toveri analysoi, miten Venäjän keskeisenä strategisena heikkoutena on ”autoritäärisen järjestelmän luoma yksisilmäisyys, missä johdon mielipiteitä ei uskalleta kyseenalaistaa”.  Eittämättä tulee mieleen myös Yhdysvallat, missä Donald Trumpin näkemyksiä ei uskalleta kritisoida, vaikka hänen siirtonsa saavat poliittisen johdon haukkomaan henkeä ainakin Euroopassa. Tänä vuonna USA on hamunnut Grönlantia ja Panaman kanavaa itselleen, haukkunut Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskyiä diktaattoriksi ja kiristänyt kolonialistiseen tyyliin Ukrainan mineraalivaroja keskeyttämällä sille antamansa aseavun.

Toisaalla kirjassa Toveri heristää sormea länsimaille ja syyttää niitä ”peilikuva-ajattelusta”, kun Putinin ei uskottu lähtevän sotaan, koska siinä ei olisi mitään järkeä.  Mutta kukaan ei uskonut myöskään Trumpin ryhtyvän kaikkeen siihen mihin hän on jo ryhtynyt samasta syystä – koska siinä ei ole mitään järkeä. Ei Toverikaan.

Toinen Venäjän strateginen virhe on Toverin mielestä maan harjoittama äärimmäisen julma ja sodan oikeussääntöjä rikkova sodankäynti.  Hän kirjoittaa, miten se vie Venäjältä tuen ja on jo kääntänyt valtaosan maailman maista sitä vastaan. No, USA puolsi helmikuun lopussa YK:ssa Venäjän ja sen perinteisten liittolaisten, Pohjois-Korean, Unkarin, Valko-Venäjän (ja myös Israelin) kanssa päätöslauselmaa, jossa Venäjä ei enää ole Ukrainan sodan aloittaja. Päivä päivältä selvemmin Trump näyttää liittoutuneen Venäjän kanssa sodan lopettamisen ehtoja määriteltäessä. Arvot on heitetty romukoppaan diilien tieltä.

Teos on kirjoitettu joulukuussa 2024. Jo silloin Toveri toki tunnisti pelon siitä, että Trump saattaisi pakottaa Ukrainan rauhaan lähinnä Putinin ehdoilla. Kuitenkin hän työnsi tämän ajatuksen syrjään, koska asiaa koskevia päätöksiä tekeviin korkeisiin Trumpin hallinnon virkoihin oli hänen silmissään ehdolla ihmisiä, jotka ovat edistäneet kovaa linjaa Venäjää kohtaan. Toverin yhteenveto tilanteesta ei näytä tätä kirjoitettaessa maaliskuussa kovinkaan oikeaan osuneelta: ”Venäjän sanktiot voivat tiukentua merkittävästi ja apu Ukrainalle lisääntyy ja näin Putin voidaan pakottaa Ukrainalle sopivaan rauhaan ja sota saadaan päättymään nopeasti.”

Lännen kaksi strategista virhettä – ainoat sellaiset – ovat olleet Toverin mukaan se, että se ajoi sodan pitkäksi sodaksi ja se, että se itse ei varautunut pitkään sotaan.

Hän veikkaa sodan ainoaksi voittajaksi Kiinaa siinä tapauksessa, että Trump onnistuu katkomaan America First -ajattelullaan suhteet tärkeimpiin liittolaisiinsa. Tätä pidän hyvänä huomiona.  Kirjaa leimaa kuitenkin pohjaton usko länsiliittouman yhtenäisyyteen. ”Länsimailla on riitävästi resursseja, jotta ne voisivat suuremmalla taloudellisella tuella ja ylivoimaisella teollisella tuotanto­kyvyllä auttaa Ukrainaa lyömään Venäjän”, kirjoittajat uskovat.

Myös siinä Toveri näyttää osuneen  oikeaan, kun hän arvioi Putinin halunneen pelata USA:n ulos Euroopasta niin, että Venäjä olisi kukkona tunkiolla ja ”voisi päättää naapurivaltioidensa turvallisuus- ja ulkopolitiikasta, jopa sisäpolitiikasta”.

Suurimpana Ukrainan strategisena onnistumisena Toveri pitää liittoutumista lännen kanssa. Tätäkin voi tarkastella Trumpin toimien jälkeen uudessa valossa.

Kieleltään kirja on tylsähkö. Välillä on vaikea erottaa, mikä on lähteistä poimittua faktaa ja mikä Toverin omaa ajattelua.

Toveri korostaa, miten tarkka strateginen tilannekuva mahdollistaa uhkien tunnistamisen hyvissä ajoin. Trumpin kallistuminen etupiiripolitiikkaan ja pois sopimusperustaisesta maailmanjärjestyksestä on yllättänyt hänet samalla tavalla kuin Euroopan poliittisen johdon. Mutta ehkä siinä piilee kirjan suurin ansio. Se näyttää, mihin yksisilmäinen usko omaan totuuteen voi johtaa. 

Pekka Toveri ja Jaakko Puuperä: Ukrainan sodasta. Docendo 2025, 433 sivua.

Marja Heinonen on valtiotieteiden tohtori.