Mies ja maisema

2 MIN

Sydämeni pamppailee riemusta ja malttamattomuudesta, orgasmista. Olen yksin millecentoni kanssa edessäni koko Etelä. Seikkailu alkaa. Näin intoilee Fiatillaan ajeleva Pier Paolo­ Pasolini teoksessa Pitkä hiekkainen tie. Kiertäessään Italian rannikkoja vuonna 1959 Pasolini oli tunnettu kirjailijana muttei vielä ohjaajana. Ympäristöään hän katsoi jo elokuvantekijän tavoin.

Pitkä otto liikkuvalla kameralla Lericin aallonmurtajalla tiiviiden talorykelmien alapuolella voisi olla kokonainen elokuva, Pasolini kirjoittaa ja kuvailee pitkää ihmisletkaa nojailemassa rannalla kivenlohkareita vasten. Kaikki ovat enimmäkseen vaiti seuratessaan täkäläisen kulmakunnan ja meren ohjelmanumeroa.

Pitkä hiekkainen tie havainnoi matkantekoa ja Italian kesää hurmokselliseen sävyyn ja on siten täydellistä luettavaa hyytäviin pakkaspäiviin. Aistivoimaisen tunnelmoinnin lisäksi kirjoittaja tarjoilee yllättäviä ajatuskulkuja pohtiessaan esimerkiksi välitöntä ihastumista johonkin kauniiseen paikkaan: Sitten kun noihin paikkoihin syventyy ja tutustuu paremmin, ei pelkästään silmillä ja sieraimilla, moisen äkkirakastumisen syyt osoittautuvat varmastikin täysin todenperäisiksi ja syvällisiksi.

Teksti julkaistiin alun perin reportaasina Successo-aikakauslehdessä. Impressiosta toiseen harhaileva teksti on helppolukuista mutta melkein avantgardea verrattuna kaavamaiseen nykyjournalismiin.

Loppusanoissa suomentaja Hannimari Heino kertoo reportaasin taustalla olleen köyhässä Italiassa 1950-luvulla virinnyt tulevaisuususko, jonka keskeinen ilmiö oli vapaa-ajan vietto, ”eritoten loma, la vacanza”.

Pasolini tarkastelee paitsi lomailua myös sen seurauksia: massaturismin ja porvarillistumisen aiheuttamia muutoksia maisemassa ja paikallisisissa kulttuureissa. Napolin laitakaupungin tuoksut ”ovat säilyneet hengissä elämäntavasta, joka on kadonnut meiltä mutta yhä niin kiistattomasti olemassa täällä asuville”. Myös Pasolinin tekstiä on ajan hammas nakertanut. Naiset määrittyvät vain ulkonäkönsä perusteella –  he ovat joko kauniita tai rumia, elleivät peräti ”tyylittömiä naikkosia” tai ”hyytelömäisiä teinityttöjä”.

Oli entisajassa hyvääkin. Pasolini viittaa tiheästi kirjallisuuteen ja taiteeseen. Esimerkiksi Santa Marinellan rantamaisema on kirjoittajan sanoin ”Goethen, Corot’n veroinen”. Näin teksti värittyy hetkessä mielikuvilla ja merkityksillä. 1950-luvulla tällaisia heittoja ei tarvinnut selittää auki, sillä lukevalla yleisöllä oli vielä yhteisiä viittauskohteita. 

Pier Paolo Pasolini: Pitkä hiekkainen tie. 110 sivua. Suomentanut Hannimari Heino. Aviador, 2025.