Seireenin lumoissa

Katoava nuoruus ja kestävän kauneuden mahdottomuus ovat Paolo Sorrentinoa vaivaavia asioita. Ohjaajan maneerisin elokuva Parthenope – Napolin kauneus ei sen kummempia ajatuksia herättelekään.

Parthenope (Celeste Dalla Porta) on nuori nainen etsimässä paikkaansa sorren­tinomaisen levottomassa Napolissa 1960- ja 1970-luvulla. Hän harkitsee näyttelijän uraa ja opiskelee antropologiaa.

Matkaan kuuluu vinjettimäisiä kohtaamisia esimerkiksi taiteilijoiden sekä bisnes- ja kirkonmiesten kanssa. Parthenope yllättää määrätietoisuudellaan ja vaativuudellaan ja replikoi arvoituksellisesti. Miehet puhuvat hänen ohitseen ja yleensä himoitsevat häntä. Gary Oldmanin näyttelemä kirjailija toteaa Parthenopen kauneuden aiheuttavan sekasortoa. Perverssin vivahteen tuo Parthenopen veljen kiinnostus insestiin.

Sorrentinon ihmiskuvaa on sinänsä vaikea kritisoida. Hänen karikatyyrimaailmassaan hullunkurisuus kohtaa kauneuden ja kumartaen esitellyltä pyhältä tempaistaan aina jalat alta.

Siinä missä esikuvaksi mainittu Federico Fellini sanoi olevansa iloinen valehtelija, joka puhuu totta, Sorrentino on surumielinen liioittelija, joka maalailee mainosmaisesti populaarikulttuurin, korkeakulttuurin ja uskonnon kuvaston päälle. Joskus mukana on poliittista satiiria, Parthenopessa ei lainkaan.

Eräs ongelma korostuu, koska Sorrentino on kertovinaan naisen tarinaa. Ohjaaja­n aiemmissa elokuvissa päähenkilö oli mies. Parthenope ei ole realistinen ihmishahmo, mitä Sorrentinolta ei toki odottaisikaan, vaan eräänlainen naiseuden symboli. Hahmon nimikin tulee kreikkalaisen mytologian­ seireeniltä.

Naiseus tarkoittaa liioittelijalle eroottista vetovoimaa ja salaperäisyyttä. Vaikka Parthenopen kuvaaja on nainen, Daria d’Antonio, kuvien­ estetiikka on malliesimerkki siitä, mitä kutsutaan miehiseksi katseeksi.

Tyylilajin voi perustella perinteillä: kamera fetisoi Dalla Portaa kuten 1960-luvun elokuvat hyväilivät aikansa povipommeja. Kulttuurihistoriallinen tausta ei muuta mihinkään vaikutelmaa, että himoa tutkinut Sorrentino ei yllä syvällisiin havaintoihin. Jokainen kuva on kaunis, mutta samalla tavalla kaunis. Dalla Portan hartiat eivät kestä painoa, jonka junnaava kerronta hänelle kasaa.

Mikä pahinta, Parthenopessa ei ole tunnetta. Ulkoisia fiiliksiä herää hienoista biisivalinnoista, jotka ovat ohjaajalle tyypillisesti runsaita, yllättäviä ja ironisia. Musiikin katketessa palataan tylsyyteen. 

Paolo Sorrentino: Parthenope – Napolin kauneus. Elokuvateattereissa 21.2. ★★