Ajankuvia irtautujista

Liine pakenee kesäksi maalle. Hän on koonnut koko tahdonvoimansa ja irtautunut alistavasta parisuhteesta. Vanhasta talosta on tarkoitus löytyä rauhaa ja uusi suunta elämälle.

Virolaisen Carolina Pihelgasin romaani muistuttaa monessa asiassa Finlandia-ehdokkaana ollutta Elli Salon esikoisromaania Keräilijät. Rajalinjaan voisi vaikka liittää Keräilijöiden esittelytekstin kustantamon tiedotteesta: tutkii perinnön, selviytymisen ja elämän merkityksellisyyden teemoja.

Molempien muoto on pienoisromaani lyhyine lukuineen, molemmissa paetaan syrjäseudulle elämän vaikeita vaiheita, etsitään ja löydetään rauhaa omiin rajoihin tutustumalla.

Kiinnostava yhtäläisyys on myös sodan läheisyys. Liinen kesäkoti sijaitsee Etelä-Virossa aivan armeijan harjoitusalueen tuntumassa. Räjähdykset ja ammuntaharjoitukset tuntuvat välillä fyysisesti: Purkaessani tavaroita keittiössä iskee kipu, se alkaa jaloista, värisee kantapäistä saakka, ja kulkee nopeasti koko kehon läpi. (- -) Katson vaistomaisesti ylös, sillä nyt tärisee jo koko talo, ja pelkään sen sortuvan päälleni.

Liinen oma kamppailu rinnastuu sotaan. Sota on myös taustalla niin pysyvänä tilana, ettei sitä pääse pakoon. Keräilijöissä sota on mennyttä mutta silti edelleen läsnä, kun päähenkilö etsii vanhoja joukkohautoja.

En malta olla rinnastamatta teoksia, koska ne tuottavat niin samanlaista ajankuvaa. Molemmissa kantava voima on naisten tarve ja halu päästä hetkeksi irti tutusta, miesten määrittelemästä elämänpiiristä. Sienestys ja vuodenaikojen vaihtelun seuraaminen ovat tie rauhaan.

Sosiaalinen media on molemmissa kirjoissa olemassaolon kanava, joka estää vaipumasta liian syvälle yksinäisyyteen. Liine viihtyy yksin, mutta silti turvalliseen oloon tarvitaan muita ihmisiä, aivan kuten Keräilijöissäkin.

Pihelgasin teksti on kuin päiväkirjasta. Ilmaisu on usein pohdiskelevaa, mutta erityisesti fyysisten kokemusten ja aistimusten kohdalla tarkkaa ja voimakasta. Elämän ja kuoleman kuvastot kuljettavat Liinen sisäisen kehityksen kaarta: alkupuolella huo­miota kiinnittävät metsäpalo, ammunta, kuollut linnunpoikanen, kirvat, muurahaiset ja vanhat valokuvat, kun taas loppua kohti voimistuu kesän uhkeuden kääntyminen kohti syksyä.

Lyhyet luvut ovat osuvia merkintöjä tästä ajasta. Pihelgas on onnistunut sitomaan ajankohtaista kuvastoa henkilöhahmon sisäiseen kamppailuun. Niinpä henkilökohtainen on yhteiskunnallista ja tämä kesäkirja enemmän kuin yksilön kokemus. 

Carolina Pihelgas: Rajalinja. Suomentanut Anniina Ljokkoi. 152 sivua. Sammakko, 2025.