Suru tahraa

Aavemaisen kaunis Putoamisen ääni antaa katsojan arvailla. Elokuva alkaa lapsuuskuvauksena maatilalla 1940-luvun Altmarkissa, Pohjois-Saksassa. Erika (Lea Drinda) haluaa kuvitella, miltä tuntuisi elää ilman toista jalkaa. Sodat ovat jättäneet jälkensä sekä miehiin että naisiin. Maailma on ankara ja ehdoton. Leikki pitää lopettaa, kun on aika palata hoitamaan sikoja. Isä lyö tytärtään kuin toteuttaisi velvollisuuttaan.

Toisella aikatasolla, joitain vuosikymmeniä aiemmin, Almaa (Hanna Heckt) kiehtoo aavemainen post mortem -valokuva kuolleesta sisaruksesta. Aikuisten todellisuudessa talon piiat sterilisoidaan, jotta miehet välttyisivät harmeilta.

1980-luvulla pidetty setä lähentelee Angelikaa (Lena Urzendowsky), joka ei voi turvata kehenkään. Tapakulttuurissa vain katsotaan hyväksikäytön ohi.

Nykyajassa Lenkan (Laeni Geiseler) keskiluokkainen berliiniläisperhe viettää kesälomaa maatilalla, jonka alkuperäinen omistajasuku on jättänyt. Aaveet ovat silti läsnä.

Mascha Schilinskin kirjoittama ja ohjaama elokuva siirtyy ajasta toiseen varoittamatta, mutta pihapiiri, jokivarsi ja uhan tuntu säilyvät keskellä. Kertojanääninä kuullaan eri henkilöitä, eikä heidän tarvitse yhdistellä palasia: tyttöjen ja nuorten naisten kokemukset lomittuvat ylisukupolvisen trauman jatkumoksi.

Schilinski kertoo neljää kasvutarinaa ja silti vain yhtä. Kuolema kiehtoo tyttöjä, ei dramaattisena vaan käsittämättömänä asiana. Silläkin on houkutteleva, samettinen huntu.

Yhteiskunnan muutokset näyttäytyvät lohduttoman pieninä, ja yhden tason sijoittuminen nimenomaan Itä-Saksaan käy ilmi vain tarkkaavaiselle katsojalle. Pehmentävää huumoria saa löytää rivien väleistä.

Elokuvan liima on rohkeasti ja omintakeisesti luotu äänimaailma. Musiikissa on uhkaavaa droonia, taustaäänissä arvoituksellisia korostuksia, ja ruotsalaisen Anna von Hausswolffin balladi Stranger soi mieleenpainuvasti. Taidepop-kappaleen toistuva käyttö olisi voinut olla paha tyylirikko. Häiritsevä mutta kaihoisa biisi antaa kuitenkin elokuvalle kokonaan uuden ulottuvuuden.

Muistikuvavaikutelman tavoittelu utuisuudella ja järkyttävien tapahtumien etäyttäminen tuovat mieleen Terrence Malickin tyylin ja Sofia Coppolan Virgin Suicidesin, johon yhtäläisyyttä luo myös vankka usko musiikin voimaan.

Putoamisen ääni sai Cannesissa tuomariston palkinnon. Saksa valitsi sen Oscar-edustajakseen, mutta ehdokkuutta ei herunut.

Mascha Schilinski: Putoamisen ääni. Elokuvateattereissa 10.4. ★★★★