Tervetuloa, kaaos

Skottiauteur Lynne Ramsay tekee elokuvia harvakseltaan. Hän on välineen poikkeuksellinen taitaja, jonka ohjauksessa Jennifer Lawrence tekee nyt uransa toistaiseksi parhaan roolityön. Sen jääminen vaille Oscar-ehdokkuutta on pöyristyttävää.

Asian selittää elokuvan armottomuus. Die My Loven teesi on hulluudeksi kutsutun toiseuden ikuinen läheisyys ja rajan ohuus. Ramsay vie sen yli intensiivisyydellä, joka herättää tarpeen muistuttaa itselleen, että tämä on vain elokuvaa.

Avainkohtaus on takauma alkupuolella. Grace ja hänen appiukkonsa Harry (Nick Nolte) keskustelevat yöllä metsässä. Muistisairas vanhus on eksynyt ulos talostaan. Hän puhuu perään lähteneelle Gracelle sekavia. Kohtaaminen on lämmin.

Grace ja hänen miehensä Jackson (Robert Pattinson) muuttavat kaupungista maalle, Jacksonin vanhempien naapuriin. Ollaan Montanan aavoissa maisemissa. Yhtä hyvin paikka voisi olla Nurmijärvi tai Pohjanmaa. Kaikki on tavallista ja tuttua.

Ensimmäinen vauvavuosi saa Gracen pois tolaltaan. Hänestä tulee tahditon ja itselleen sekä muille vaarallinen. Jackson on viikot poissa, duunarina työmatkoilla.

Ramsayn tuokiokuvissa aika ei merkitse mitään. Muutamista repliikeistä käy ilmi, että Grace on kirjailija tai toivoisi olevansa. Kirjoja talossa ei ole.

Ehkä eristäytyneisyys ja odotukset äitiydeltä ja äidiltä laukaisevat sairauden. Ehkä kysessä on bipolaarinen häiriö, ehkä synnytyksen jälkeinen masennus, kuten pohjana olleessa argentiinalaisen Ariana Harwiczin romaanissa. Ramsay ei tarjoa diagnoosia tai selitystä. Häntä ei kiinnosta, miksi Grace muuttuu, vaan miten se tapahtuu ja miten muut reagoivat.

Kun puolisosta tulee holtiton, Jacksonin valtaavat ärtymys, huoli ja viha. Epäilykset Jacksonin uskottomuudesta eivät taida olla turhia. Anoppi Pam (Sissy Spacek) on lempeä mutta ei jaksa olla vastuussa omastakaan elämästään.

Hajoamistarinoita on nähty, mutta ei koskaan tällaista. Ramsayn ote ja Seamus McGarveyn loistokas kuvaus ovat viileän havainnoivia ja tuntuvat silti myös rakastavilta. Outo lämminhenkisyys säilyy, vaikka Gracen toiminta muuttuu sietämättömäksi ja kerrontaan hiipii surrealismia.

Lawrencella on läsnäolo, harvinainen lahja. Se on selittämättömän oloista tilan haltuunottoa kameran edessä, hypnoottinen voima täsmällisen näyttelijäntyön päällä. Ramsay katsoo sitä herpaantumatta.

Lähikuvia ei tarvita. Graceen samastuu niin, että se, mitä muut pitävät hulluutena, tuntuu loogiselta tavalta olla. Se on pelottavaa. 

Lynne Ramsay: Die My Love. Elokuvateattereissa 13.3. ★★★★