Tarkoituksena tappaa
Naza-dokumentti kuvaa kahden kansakunnan tuhoamista, Kalle Kinnunen kirjoittaa.
Nazaa voi kutsua vuosikymmenen kohudokumentiksi. Yksikään valtio ei ole koskaan käynyt samanlaiseen kampanjaan yhtä elokuvaa tai dokumenttia vastaan. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu vilautti maan kansalaisuuden riistämistä ohjaajilta.
Nazassa 24 armeijan ja sotilastiedustelun työntekijää kertoo operaatioista Gazassa. Haastattelut on tehty Tel Avivin katoilla yön pimeydessä niin, että puhujat nähdään tunnistamattomina siluetteina.
Haastatellut kuvailevat työnsä käytäntöjä ja olosuhteita. Monet kertomuksista ovat samalla todistuksia sotarikoksista.
Tyhjennettäväksi määrättyjen alueiden asuintaloja pommitettiin tietäen, että sisällä on vain siviilejä. Tarkka-ampujat surmasivat ruoka-avustuksia jonottavia palestiinalaisia yksi kerrallaan, odottaen että he ylittäisivät näkymättömän tapporajan.
Puhelinverkkoa vakoillut tekoälyavusteinen järjestelmä nimesi hamaslaisiksi epäiltyjen kanssa yhteydessä olleita, joiden koteihin tehtiin ilmaiskuja välittämättä oliko paikalla kohde vai ainoastaan perhe.
Naapurien kuolemalla ei ollut merkitystä. Eräs haastatelluista kertoo, kuinka tappolistalle valikoitui leipuri, jonka asiakkaina sattui olemaan Hamas-aktiiveja.
Israelilaiset reaktiot eivät johdu siitä, mitä Nazassa kerrotaan joukkotuhonnan suunnitelmallisuudesta. Olennaiset asiat on aiemmin tuotu julki tutkivana journalismina muun muassa The Guardian -lehdessä, joka myös tuotti dokumenttia.
Israelille faktoja vaarallisempaa on Nazan kokemuksellisuudella vakuuttava kuvaus ehdollistamisesta, jossa empatia ja omatunto väistyvät. Pahuuden arkipäiväistyttyä naisten ja lasten tappaminenkin on palkitsevaa työtä tai ainakin mutkatonta rutiinia.
Haastatellut voivat ristiriitaisesti myöntää tekojensa kohtuuttomuuden ja laittomuuden sekä perään todeta, että oma roolini oli ainoastaan “tekninen” ja tein vain työtäni. Lokakuun 7. päivän verilöylyn jälkeen jokaista naista ja lasta oli haastateltujen mukaan lupa pitää terroristina, jonka saa surmata, sillä armeijan ajattelutavan mukaan Gazassa ei ollut viattomia.
Kun epäiltyjen hamaslaisten tappamisesta annettiin pisteitä, tuli tuhoamisesta peliä. Operaatioiden onnistunut suorittaminen oli “hauskaa”.
Kukaan ei suoraan vetäydy vastuusta, sillä käsite on muuttunut abstraktiksi. Eihän annettua tehtävää hyvin suorittaessaan voi olla syyllinen mihinkään.
Lakonisista selonteoista leikataan kuviin Tel Avivin pilvenpiirtäjistä ja tavallisten israelilaiskotien rauhasta. Samoin kuin haastatellut jäävät silueteiksi, ovat myös näissä vilahduksissa kokkaavat ja joogaavat ihmiset kasvottomia. Maailma näyttää steriililtä ja konemaiselta. Elokuvantekijät näyttävät esteettisin keinoin, miten helppoa epäinhimillistäminen on.
Sivullisista uhreistakin on ikävä puhua ihmisinä, joten heistä Israelin armeija käyttää lyhennettä naza. Jonkin iskun yhteydessä hyväksyttiin 20 nazaa, korkea-arvoisen kohteen tuhoamisessa väitetysti jopa 500 nazaa. Pyövelit itse antoivat dokumentin tekijöille käsitteen, joka luo mielleyhtymät Gazaan ja sanaan natsi.
Kaikki on perusteltavissa ja silti omatunto kolkuttaa, ainakin vaimeasti. Yksi haastatelluista kertoo käyneensä koululaisena retkellä keskitysleirillä ja ihmetelleensä, miten saksalaiset elävät menneisyytensä kanssa. “Pidän natseja pahoina, mutta mikä minä sitten olen”, hän kysyy.
Palestiinalaisten ääntä kuullaan vasta lopussa, kun paljastajiksi halunneidenkin haastateltujen syvä kyvyttömyys katumuksen ilmaisemiseen on tullut selväksi.
Älykkään ja ajankohtaisuudellaan syvästi ahdistavan elokuvan ainoat tunteitaan purkavat ihmiset ovat palestiinalaisia päivänvalossa tuhon keskellä. Kuten isä, joka kännykällä kuvatulla videolla etsii perhettään romahtaneen kerrostalon raunioista. Turhaan.
Yuval Abraham, Rachel Szor: Naza. Elokuvateattereissa. ★★★★