Kuilun partaalla

Ollaan Lontoossa ja arjessa. Perheet ovat toimeentulevia, eikä kenellekään tapahdu mitään tavatonta. Näennäisen pienet kohtaamiset valaisevat sekä pimeitä paikkoja että tukahdutettuja unelmia. Mike Leighin yhteiskunnallinen realismi on jopa lempeän näköistä, mutta ihmisistä purkautuu vimmaa.

Kovia totuuksia on Leighin paluu juurille. Brittiohjaajan edellisestä nykyaikaan sijoittuvasta elokuvasta on viisitoista vuotta.

Keskiluokkaisen pariskunnan onnellisesta yhteiselosta ja sen ulkopuolelle suljetusta tuttavasta kertova Vuosi elämästä oli tekijänsä parhaita. Aikaisempiin huipputöihin kuuluu Cannesissa Kultaisella palmulla palkittu työväenluokkadraama Salaisuuksia ja valheita vuodelta 1996.

Leighin mukaan tuottajia on vaikea saada rahoittamaan tämäntyyppisiä elokuvahankkeita, jotka hän käsikirjoittaa pitkän harjoitusvaiheen aikana näyttelijöiden inspiroimana. Paremmin menevät läpi historialliset draamat, kuten taidemaalarin muotokuva Mr. Turner tai laittomien aborttien tekijästä kertova Vera Drake, jolle myönnettiin Venetsian festivaalilla Kultainen leijona.

Leighin edellinen elokuva Peterloo oli ohjaajan uran suurin tuotanto. Historiallinen kuvaelma kertoo verilöylystä, jossa sotilaat kävivät uudistuksia vaatineiden mielenosoittajien kimppuun.

Vastaanotto oli haalea. Suomessa Peterloota ei tuotu elokuvateattereihin.

82-vuotias Leigh ei ole höllännyt kunnianhimoaan. Kovia totuuksia on uutta: vaikka miljöö on se tuttu, enemmän pilvipoutainen kuin sateinen Lontoo, nyt katse on afrobrittiläisissä perheissä.

Päähenkilö ei ole rakastettava. Pansylla (huikea Marianne Jean-Baptiste) on ainakin vihanhallintaongelma. Hän sättii aikuista poikaansa, valittaa miehelleen ja antautuu huutomittelöihin tuntemat­tomien kanssa kaupassa ja kaduilla. Pansy odottaa tilanteita, joissa voi räjähtää. Chantelle (Michele Austin) maadoittaa siskonsa tunteita kärsivällisesti.

Leighin luonnetutkielmissa samastuttavimmista hahmoista paljastuu jotain vaikeasti hyväksyttävää ja änkyröiden kiukut herättävät empatiaa.

Siinä missä Leighin Happy-Go-Luckyn päähenkilön, Sally Hawkinsin näyttelemän Poppyn, rajaton optimismi herätti toisissa ärtymystä, Pansyn ympärillä eletään hänen kiukkunsa ehdoilla.

Kohtaukset, joissa Pansy räyhää vuolassanaisesti, ovat toistuessaan ensin hauskoja. Sellaista Leighin huumori on: valloilleen kuohahtavat tunteet paljastavat jotain yllättävää.

Kyse on paitsi roolihahmojen välisistä reak­tioista myös siitä, miten me katsojina tulkitsemme ja torjumme heidän haavoittuvuuttaan ja ylilyöntejään.

Pinnan alla tikittää. Pelien äärellä päivänsä viettävä perheen poika (Tuwaine Barrett) on nalkutusta kuunnellessaan kuin painekattila. Pansyn puolison (David Webber) puolustuskeinona on sivaltaa takaisin, vaikka siitä alkaa valituksen kierre.

Hiljalleen Pansyn äreyden ja ilkeyden takaa paljastuu ahdistuksen aiheita, suurimpana pelko, ettei voi tulla rakastetuksi.

Häntä alkaa ymmärtää, mutta helpommaksi elokuva ei siitä muutu. Leigh tempaisee katsojan Ingmar Bergmanin ahdistuskuvausten tapaiseen sukellukseen neurooseihin.

Kovia totuuksia pohtii, mistä aggressio toisia kohtaan syntyy. Kyse ei ole vain kuvitteellisesta perheestä Englannissa. Havainnot vihaisuudesta keinona peittää voimattomuuden tunnetta, istuvat yhtä hyvin vaikkapa someraivoon hurahtaneisiin keski-ikäisiin suomalaisiin.

Leigh esittää vihjeitä siitä, miten ja miksi Pansy on kehittänyt kiukkukuorensa. Äitisuhde on ollut vino, pettymyksillä ei ole muutenkaan ollut purkautumiskanavaa.

Kovia totuuksia ei etene kohti suurta helpotusta, koska sitä ei ole. Toivoa edustavat kyyneleet.

On hämmästyttävää, että ohjaajan töitä aiemmin vuolaasti palkinneet huippufestivaalit Cannes ja Venetsia sanoivat Koville totuuksille ei.

Johtuuko elokuvan ohittaminen vain siitä, että mukana ei ole tunnetumpia näyttelijöitä kuin Marianne Jean-Baptiste – joka sai Salaisuuksia ja valheita -elokuvasta Oscar-ehdokkuudenkin – vai koetaanko afrobrittiläinen kulttuuripiiri vääräksi paikaksi käsitellä masentuneen ihmisen toivottomuutta? 

Mike Leigh: Kovia totuuksia. Elokuvateattereissa 21.3. ★★★★