Taiteilija ajan ­yläpuolella

Piirre on osin ulkoelokuvallinen. Vaikuttavinta Megalopoliksessa on se, että se on tehty. Taiteilijan tinkimättömyyden ja silkan itsepäisyyden rajan vetäminen on vaikeaa. Tällaisia elokuvia ei ainakaan synny komiteatyönä.

Megalopolis on vilpitön elokuva: tuntuu ettei mitään ole loivennettu matkalla Francis Ford Coppolan mielikuvituksesta valkokankaalle. Siksi siitä haluaa varoittaa. Coppola ei pyri tempaamaan mukaansa eikä viihdyttämään. Megalopoliksen suuruudenhulluuteen voi astua sisään, mutta elokuva vänkää vastaan.

Ollaan viimeisiään vetelevässä, dekadentissa suurkaupungissa nimeltä Uusi Rooma. Se muistuttaa New Yorkia. Rahvas kapinoi, eliitti pröystäilee ja juhlii. Pormestari Cicero (Giancarlo Esposito) pyrkii pitämään imperiumin kasassa. Arkkitehti Cesar Catilina (Adam Driver) on näkijä, jonka keksinnöt voisivat pelastaa maailman.

Vallankahvassa ovat myös superrikas Crassus (Jon Voight), jonka tuki merkitsee poliittista menestystä, sekä hänen perillisensä, rappiojuhliin uskottavuutensa haaskaava Clodio (Shia LaBeouf). Seksikäs mediahahmo Wow Platinum (Aubrey Plaza) jakaa julkisuutta ja valitsee sänkykumppaneikseen mahtavimmat. Ciceron harkitsevainen tytär Julia (Nathalie Emmanuel) tavoittelee muutakin kuin omaa etuaan.

Rooman valtakunnan merkkihenkilöiden mukaan nimettyjen hahmojen edesottamuksia ja perimyskiistoja seuratessa huomaa yhteyksiä Elon Muskiin, Donald Trumpiin ja muihin tämän ajan itserakkaisiin ja impulsiivisiin ja karikatyyrimaisiin keulamiehiin. Vähän on muuttunut antiikin draamoista, jotka ammensivat todellisista valtataisteluista. Clodion muodonmuutos populistipoliitikoksi on korni ja siksi tässä ajassa aivan looginen.

Välillä mahtipontisen kertojaäänen kuljettama Megalopolis on kerronnaltaan ja ilmeeltään oopperamainen. Se koostuu asetelmallisista näytöksistä, ja Coppola antaa niiden olla vieraannuttavia. Megakaupunkia on lavastettu digitaalisesti sekä studioihin Atlantassa.

Elokuvan on kerrottu maksaneen 120 miljoonaa dollaria, mutta se ei näytä kalliilta. Tuntuu silti arvokkaalta katsoa umpiamerikkalaista, itseään suurena pitävää elokuvaa, joka on koko painollaan Hollywoodin kaupallista spektaakkelijärjestelmää vastaan.

Megalopolis on enemmän satiiri kuin tunteisiin vetoava draama. Coppola rakastaa ilmeistä omakuvaansa, uhkarohkean kehityskeskeistä Cesaria niin, että antaa tälle kyvyn pysäyttää aika. Kovin vähän tälläkään ominaisuudella on tarinaan vaikutusta.

Etenkin alkupuolella kohtausten pituutta saa ihmetellä. Näyttelijät vetävät niin eri vireessä vaisusta teatraalisen liioittelevaan, ettei se helpota punaisen langan etsimistä.

Siitä, onko Megalopolisista elokuvana mihinkään, saadaan kinastella pitkään. Ainakin se on dramaturgisesti vaikuttava lopetus Coppolan uralle, joka lähti Kummisedillä satumaiseen nousuun 1970-luvun alussa.

Niillä vaurastuttuaan hän pyristeli taiteilijana eroon Hollywoodin studiojärjestelmästä ottamalla Ilmestyskirja. Nytillä poskettoman riskin. Sotaelokuvasta tuli paitsi Cannes-voittaja myös kaupallinen menestys. Ei haitannut, että se oli muodoltaan epätavallinen, kiistatta taide-elokuvaa.

Siitä alkaen ura on ollut vuoristorataa. Omat rahat paloivat vuonna 1982 musikaaliin Suoraan sydämestä. Coppola joutui tekemään tilaustöitä studioille.

Ohjaaja rakastui Megalopoliksen ideaan 1970-luvun lopulla ja nyt yli 80-vuotiaana rahoitti sen itse.

Megalopolis on riski, joka realisoitui. Coppola vei sen Cannesin kilpasarjaan. Yhtään palkintoa ei tullut. Mutta tässä elokuva on, ja se on sitä mitä tekijä halusi. 

Francis Ford Coppola: Megalopolis. Elokuvateattereissa 26.9. ★★★