Inhimillisen typeryyden koko kirjo

Marko Järvikallas on luonut mittavan näytelmäkirjailijan ja dramaturgin uran. Draamantajua löytyy myös hänen tuoreesta novellikokoelmastaan Seitsemän päivän avioliitto. Taito näkyy niin kohtausten rakentelussa kuin jännitteiden ylläpidossa. Jonkun toiminta näyttää ensisilmäyk­sellä järjelliseltä, muttei olekaan sitä, ja päinvastoin.

Kirjailijan aiempia novellikokoelmia on kehuttu hallituiksi, ytimekkäiksi ja hienovaraisiksi. Määreet sopivat Seitsemän päivän avioliittoonkin. Kaikki novellit eivät ole helmiä, mutta niitä mahtuu kokoelmaan tarpeeksi monta.

Kymmenen novellin polttopisteessä on perhe. Kertojat tulevat monista sukupuoli- ja ikäryhmistä. Ihmisiä yhdistää se, että he ovat enemmän tai vähemmän hukassa – todellisuudelta, itseltään ja muilta.

Eroperheen tyttö vaikenee yhden vanhemman kanssa mutta puhuu toiselle paljonkin. Tyttö yrittää hahmottaa itseään jälkimmäisen uuden kumppanin kautta.

Vanhempi on joskus epäsovinnainen, kuten yhden miehen hoitokodissa asuva äiti, joka pössyttelee. Novelli käsittelee niin miehen suhdetta äitiinsä kuin urheilevaan tyttöystäväänsä. Mies katsoo kahta elämänsä naista yllättävästä kulmasta.

Yhdessä kertomuksessa äiti lähtee tyttärensä kanssa autoajelulle. Hän on jättänyt työnsä ja haluaa, että tyttö ei mene enää kouluun, koska sinne on pesiytynyt ”propaganda, disinformaatiosaaste ja valtakunnallinen sumutus”. Tyttö on niin lähellä äitiä, ettei näe tämän outoutta. Erinomaisen kertomuksen kruunaa odottamaton käänne.

Isovanhempaankaan ei kannata aina luottaa. Pikkupoika käy vaarinsa kanssa uimahallissa. Hallissa isoisän, merillä seilanneen ja raksalla työskennelleen karskin miehen toiminta on kaikkea muuta kuin vaarillista. Poika joutuu arpomaan kahden eri miehenmallin, isän ja isoisän, välillä.

Kun laskeudutaan yhteiskunnan portaita alemmaksi, ihmiset pudottavat käytöstavoistaan ylimääräisen kohteliaisuuden pois.

Mies tapaa lähiöpubissa eksänsä kovanaamaisen äidin, joka miehen mukaan ajautui säännöllisesti riitoihin kollegoiden kanssa, jätti roihuja ja raunioita taakseen. He puhuvat toisilleen loukkaavasti, mutta molempia yhdistää huoli äidin ainoasta tyttärestä. Törkeästi käyttäytyvä osapuoli voi myös välittää.

Toisessa alaluokan ihmisiä kuvaavassa novellissa pari haluaa erota, mutta se ei onnistu niin vain. Jos kertojamies lähtee asunnosta, vaimo joutuu maksamaan yksin vuokran, velkaantuu ja saa häädön.

Mies itse on jo ulosotossa. Mies soimaa itseään:

Olen itsekäs paskiainen, joka ei edes ymmärrä typeryyttään, vaikka kaikki muut näkevät sen kilometrien päästä.

Toisaalta hän pelkää aggressiivista vaimoaan. Sitten mies kuulee tarinan, joka muuttaa hänen elämänsä.

Novelleissa on suunnanmuutoksia, jotka pitävät lukijan hereillä. Novellin sisällä voi olla pitkä kertomus tai uusi henkilö, johon huomio kiinnittyy. Käänteet eivät hajota, vaan laajentavat kokonaisuutta. Järvikallaksen novelli on kone, jonka jokaisella osalla on funktio.

Kulttuuritoimittaja Teemu Laaksonen kirjoitti elokuussa Ylen sivuille esseen otsikolla ”Miestä saa mätkiä, vaikka muuten vannotaan tasa-arvon nimeen”. Siinä hän esittää vakuuttavasti, miten kulttuurissa viljellään tänä päivänä todella herkästi negatiivisia mieskuvia.

Myrkyllisyys on nykyään maskuliinisuuden etuliite, Laaksonen kirjoittaa ja tukee väitettään esimerkeillä, kaunokirjallisuus mukaan lukien.

Siksi onkin raikasta lukea nykytrendin haastavia Järvikallaksen novelleja. Miehet eivät ole niissä lähtökohtaisesti sikoja, sortajia tai piittaamattomia. Naiset puolestaan eivät ole viisaita ja rohkeita uhreja. Sukupuolia määrittävät piirteet ovat sotkuisempia. Mies voi olla alakynnessä, mutta se ei tee hänestä sankarillista. Nainen taas saattaa olla itsekäs, mutta se ei muuta häntä vielä pahaksi.

Seitsemän päivän avioliiton novelleissa näytetään inhimillisyyden laaja kirjo. Toisin sanoen: kuka vain voi toimia typerästi. 

Marko Järvikallas: Seitsemän päivän avio­liitto ja muita kertomuksia. 178 sivua. Siltala, 2026.