Rakkauspuhetta ­taiteesta

Jos pitäisi arvata, kenen nykykirjailijan teokset kuuluvat valveutuneen taiteesta, seksuaalisuudesta ja politiikasta kiinnostuneen ihmisen lempilukemisiin, veikkaisin esseisti Maggie Nelsonia (s. 1973).

Kymmenen vuotta sitten ilmestynyt, omaelämäkerrallisuutta, taidetta ja filosofiaa yhdistellyt Argonautit sai kulttimaineen niin maailmalla kuin Suomessa. Teoksen kehyksen muodostaa Nelsonin rakkaus muunsukupuoliseen taiteilijaan Harry Dodgeen.

Nelsonin esseistiikalle on tunnusomaista fragmentaarisuus: tekstipalaset kasautuvat, ketjuuntuvat ja muodostavat tiheitä ajatuspunoksia. Tyyli ja muoto henkivät vaikutteita mannereurooppalaisesta filosofisesta proosasta.

Uusi Nelson-suomennos Kuin rakkautta ei ole itsenäinen teos vaan kokoelma erilaisia tekstejä kahdenkymmenen vuoden ajalta. Mukana on niin kirja-arvosteluja ja näyttelyluetteloiden kuvailuja kuin keskusteluja erilaisten kulttuurihahmojen kanssa.

Ensitutustuminen Nelsoniin kannattaa aloittaa mieluummin Argonauteista, mutta Kuin rakkautta toimii kirjailijan ajattelua täydentävänä ja taustoittavana teoksena.

Suomalaiselle lukijalle useimmat Nelsonin keskustelukumppanit ja kirjoitusten kohteet lienevät tuntemattomia tai vain etäisesti tuttuja. Moniko on kuullut Wayne Kostenbaumista, Brian Blanchfieldistä tai Carolee Schneemannista?

Toki lukija voi perehtyä itselleen tuntemattomiin nimiin verkossa, ja vaikkei sitä tekisikään, molemminpuolisen arvostuksen sävyttämät keskustelut polveilevat vapaamuotoisesti aiheesta toiseen. Aiheet ovat yleiskiinnostavia, universaaleja. Blanchfieldin kanssa Nelson puhuu kirjoittamisensa lähtökohdista paljaasti ja herkästi:

”Sillä kirjoittaessaan yleensä pyrkii miellyttämään jotakuta – omaa korvaa, tietysti, mutta myös kuulijaa tai puhuteltavaa, usein jotain tiettyä.”

Poptähtiä teoksessa edustavat Prince ja Björk, joista varsinkin jälkimmäiseen Nelsonilla on avoimen fanittava suhde. Keskustelu Björkin kanssa on muodoltaan leikkisä ja kuriton, sillä Björkin liehureunaiset virkkeet edustavat nettiajan estetiikkaa, johon lyyris-analyyttinen Nelson tempautuu osittain mukaan.

Kuin rakkautta ottaa nimensä kirjailija ja teatterikriitikko Hilton Alsin tekstistä, joka kuvaa ihmisvilinää metrossa.

”Kukaan ei ole valkoinen nainen tai musta mies – pikemminkin olemme sarja suita ja jokainen suu tarvitsee täytettä: jotain märkää tai kuivaa, niin kuin rakkautta.”

Nelson myöntää, ettei täysin ymmärrä Alsin ajatusta, mikä kuvastaa hänen älyllistä valppauttaan: kaikkea pitää tutkia ja käännellä, mikään ei ole itsestään selvää.

Voiko taide olla kuin rakkautta? Voiko taiteesta puhuminen ja kirjoittaminen asettua rakkauden alueelle?

Nelson miettii, että luultavasti ”kieli ei tee taidetta onnelliseksi”, eihän se tee aina häntäkään onnelliseksi.

Mutta silti on toisinaan pakko selittää. Taiteesta puhuminen ja kirjoittaminen ei ole taiteen julmaa korviketta, vaan voi sisältää ”kaiken rakkauden energian”.

Se vaatii ympärilleen aikaa ja tilaa. ”No, mitä pidit?” on välittömästi taidekokemuksen jälkeen esitettynä patistava, painostava kysymys.

Kuin rakkautta -teoksen teksteissä Nelson tarkastelee erilaisia taideluomia pieniin yksityiskohtiin ja suuriin poliittisiin ja kulttuurisiin konteksteihin syventyen.

Sävykäs, oivaltava puhe taiteesta tuntuu melkein yhtä nautinnolliselta kuin itse taiteen kokeminen, ja miksei tuntuisi, ovathan ne samaa prosessia.

Yhteiskunnallisena kriitikkona Nelsonissa ilahduttaa se, että häntä kiinnostavat enemmän hyvät kysymykset kuin varmat vastaukset.

Kulttuuripiireissä muotiin noussutta hoivan käsitettä hän tarkastelee uteliaan kriittisesti.

”Hoiva-sanaa näkee nykyään kaikkialla, ja se on aina arvotettu positiivisesti, niin kuin se olisi vastaus kaikkeen”, Nelson kirjoittaa ja myöntää, että konsensushenki herättää hänessä halun kulkea vastavirtaan, käyttää käsitettä tottelemattomasti. 

Maggie Nelson: Kuin rakkautta – esseitä ja keskusteluja. Suomentanut Kaijamari Sivill. 397 sivua. S&S, 2025.