Jäljet iholla

Odottava. Painostava. Tukala. Helteen jälkeinen myrsky on ollut pitkään tuloillaan Helmi Kekkosen intiimissä romaanissa Liv!. Rajuilma on tervetullut puhdistamaan ilmaa myös suhde- ja tunnetasolla.

Liv on viisihenkisen perheen 22-vuotias kuopus. Nuori nainen viettää kesän viimeisiä päiviä äitinsä ja sisartensa kanssa saaressa.

Kohtaaminen auringon lämmittämällä kalliolla muuttaa Livin raukean mielentilan jännittyneeksi. Esittäytymään tulleessa miehessä on jotain outoa ja kiehtovaa.

Uutta tapaamista odottavan Livin halu miestä kohtaan kasvaa tunti tunnilta. Hän elää mielessään tulevia himon hetkiä keskellä perheen arkisia kahinoita.

Livin perhe on tavallisen hankala ja hyvä. Taustalla on äidin ja isän tuore avioero. Isä jatkaa elämäänsä uuden kumppanin kanssa, mutta äiti potee menetystä edelleen.

Perhesuhteet ovat läheiset, mutta kaikilla on salattavaa. Isä on poissaolonsa kautta läsnä, kuten aina.

Helmi Kekkonen on tutkinut perhesuhteita aiemmassakin tuotannossaan. Seitsemännessä romaanissaan hän näyttää taitonsa ristiriitaisten, kokonaisten naishahmojen kuvaajana.

Moniääninen romaani etäännyttää Livin kokemuksia kolmannen persoonan kerronnalla.

Perheen muiden jäsenten minämuotoiset osuudet luovat näkökulmia Livin itsenäiseen ja hieman villiin hahmoon. Viidentenä minäkertojana on Livin paras ystävä Iida.

Katseet ovat Livissä, mutta hieman liian myöhään. Paha tapahtuu, ja jokainen reagoi tapahtuneeseen tavallaan.

Kaunista on, ettei Liv jää kokemuksensa kanssa yksin. Kipu ja häpeä on naisten yhteinen, niin tarinan kuin historiankin tasolla.

Toivoa sopii, että myös miehet alkavat kiinnostua naisten kokemuksista.

Romaanin lopussa toistuu alistuskonjunktio jos. Ilmavaan tekstiin mahtuu myös valtava määrä kysymyksiä. Mitä jos?

Liv sisarineen pohtii romaanin lopussa, onko poliisille ilmoittamisesta enemmän haittaa vai hyötyä.

”Meidän ei tarvitse kuin mennä tuonne sisälle ja kertoa mitä tapahtui. Ei se ole mitään runnomista, se on oikein. Eikö muka ole?”

Kekkonen käsittelee romaanissaan sukupuolittunutta väkivaltaa ja siitä selviämistä.

Kirjailija siteeraa teoksensa alussa Susanna Hastin kirjaa Ruumis/huoneet ja Linn Ullmannin romaania Tyttö, 1983.

Liv! on Hastin ja Ullmannin kirjojen sisarteos sillä erotuksella, että Kekkonen kirjoittaa aikuisen naisen kokemasta seksuaalisesta väkivallasta, ei lapsen hyväksikäytöstä.

Mutta kuten Hast ja Ullmann, Kekkonen kuvailee myös niitä tunteita ja ajatuksia, joita ei tyypillisesti hyväksytä osaksi uhrin kokemusta.

Ennen käännetapahtumaa Liv tapaa miehen uudelleen ja haluaa tulla merkityksi ja valloitetuksi, pidetyksi kiinni.

”Hän haluaa miehen – jättävän häneen jäljen.”

”Ei se liity tähän mitenkään. Ensin voi haluta ja sitten lakata haluamasta. (- -) Millään mitä sinä olet sanonut tai tehnyt. Ei ole mitään mitä sinä olisit voinut tehdä tai sanoa toisin, ei yhtään mitään, mikä oikeuttaisi sen mitä se mies sinulle teki. Se ei ollut sinun syysi.”

Liv! on painostava romaani, mutta sitä on kevyempi lukea kuin vaikkapa Susanna Hastin musertavaa Ruumis/huoneet-teosta.

Kekkonen kuvaa hyvin tavanomaista tapahtumasarjaa, jonka voi vaivatta kuvitella toiseen paikkaan ja aikaan.

Juuri siinä piilee Kekkosen romaanin tärkeys: sen feministinen sanoma on yleispätevä ja arkisuudessaan vaikuttava.

Sekin on hienon romaanin merkki, että tekstin hiljaisuudet ja katkokset ovat yhtä latautuneita kuin itse lauseet. Avoin loppu on samaan aikaan toiveikas ja apea. 

Helmi Kekkonen: Liv! 183 s. Siltala, 2024.