Aseteltua huumoria
Satiirisessa romaanissa on toimivia yksityiskohtia, mutta tarina ei säväytä, Virpi Alanen kirjoittaa.
2
MIN
Kaikki on ihmisyydessä naurettavaa, niin henkisyys kuin fyysisyyskin, tuntuu Leena Sainion romaani Tammifilosofit korostavan. Apina, ihminen ja filosofi eivät juuri eroa toisistaan.
Neljä rohdinpaitaista filosofia ilmestyy puuhun horisemaan latinankielisiä fraaseja, mitä eteläsuomalaisen taajaman tyhmänpolleat asukkaat ja yksi erilaisuutensa kanssa selviytyvä lapsi käyvät ihmettelemässä. Sainiolla on kekseliäitä ja ilkikurisia ideoita, joiden tarinallinen potentiaali valitettavasti menee hukkaan kömpelön kerronnan vuoksi.
Kertova lause ei kulje, vaan laahaa mukanaan kankeita rakenteita, esimerkiksi liikaa peräkkäisinä toistuvia pluskvamperfekti- ja passiivimuotoja. Teksti olisi tarvinnut ytimekkään kustannustoimituskierroksen, jolla kirjoittamisen perustason ongelmat olisi korjattu. Myös kirjoitusvirheitä on jäänyt tekstiin.
Kaikki henkilöt jäävät karikatyyrimäisiksi, ja hahmot ovat tarinan kohtauksissa kuin näyttämölle aseteltuina. Pilakuvamaisiksi kehystettyjen asetelmien varaan rakennetulla tarinalla lienee osaltaan tarkoitus irvailla teennäisille itsekorostuksen muodoille, jotka esitetään ikiaikaisena ihmisyyden osana. Keskiluokan kulissielämä työhyvinvointipäivineen on tasavertaisen hölmöä filosofien henkistymisprosessien kanssa. Keskiluokkaiset ihmiset eivät tiedä, miksi heillä on krapula. Filosofit eivät tiedä, miksi oikeastaan ovat kilvoitelleet ikuisuuden.
Teoksen yliyrittävä huumori ei pidä otteessaan, vaikka lukukokemuksessa silloin tällöin käväisee väkinäinen naurahdus. Sainio pyrkii yhdistämään hölmön huumorin ja sivistyneen sanaleikittelyn. Välillä lukijaa vaaditaan huvittumaan puuduttavan tylsästä alatyylisyydestä. Henkilöt toki ovat rakkauden- ja seksinnälässään naurettavia, mutta se ei yksin riitä sisällöksi. Jokin ratkaiseva taso jää puuttumaan.
Muutaman kerran Sainio kuitenkin onnistuu naurunherätyspyrkimyksissään. Tekstin kömpelyys kääntyy hetkellisesti hauskaksi: Hän pohti, tekikö hänen mielensä lähennellä vaimoaan vai ottaisiko esiin Einari Vuorelan kootut runot, mutta hän ei osannut päättää eikä siksi toisekseen jaksanut nousta sohvalta.
Kaikki, mikä teoksessa on toimivaa, tapahtuu yksityiskohdissa. Tarinallinen kokonaisuus ei säväytä. Sainion huumorin tyylille olisi kenties romaanin muotoa paremmin sopinut jokin lyhyempi tai esityksellinen muoto.
Lopussa tarina sentään vedetään kunnolla överiksi, mistä sukeutuukin teoksen ytimekkäin ja hauskin osuus.
Leena Sainio: Tammifilosofit. 238 sivua. Reuna, 2026.